Päi­vän evan­ke­liu­mi tun­ne­taan tuh­laa­ja­poi­ka­ver­tauk­se­na. Ver­tauk­ses­sa mie­hel­lä on kak­si poi­kaa. Nuo­rem­pi po­jis­ta vaa­tii pe­rin­tö­o­saan­sa ja läh­tee maa­il­mal­le. Hä­nen elä­män­sä vie­raal­la maal­la on hol­ti­ton­ta. Se ei kui­ten­kaan täy­tä nii­tä odo­tuk­sia, joi­ta hä­nel­lä var­maan­kin oli läh­ties­sään. Läm­pi­mä­nä muis­to­na hä­nen mie­leen­sä pa­lau­tuu isän ko­dis­ta se, et­tä siel­lä pal­kal­li­sil­la­kin oli hyvä ol­la. Hän päät­tää pa­la­ta ta­kai­sin ko­tiin pal­kal­li­sen ase­maan.

Isä nä­kee poi­kan­sa pa­laa­van, tu­lee juos­ten vas­taan ja sul­kee tä­män sy­liin­sä. Poi­ka tun­nus­taa teh­neen­sä elä­mäl­lään syn­tiä tai­vas­ta vas­taan ja isään­sä koh­taan. Isä käs­kee pal­ve­li­joi­den­sa pu­kea poi­kan­sa par­hai­siin vaat­tei­siin. Al­kaa iloi­nen juh­la.

Syn­tien täh­den kuol­lut oli he­rän­nyt eloon ja ka­dok­sis­sa ol­lut oli löy­ty­nyt. Nuo­rem­pi poi­ka sai pa­laa­mi­sen ar­mon ja teki pa­ran­nuk­sen. Par­haat vaat­teet ku­vaa­vat Jee­suk­sen val­mis­ta­maa juh­la­pu­kua, Ju­ma­lan van­hurs­kaut­ta. Pal­ve­li­jat ovat ju­ma­lan lap­sia, jot­ka maan pääl­lä hoi­ta­vat an­teek­si­an­ta­muk­sen vir­kaa Jee­suk­sen lä­het­tä­mi­nä ja Py­hän Hen­gen voi­mas­ta. (Luuk. 24:46–49.)

Ei hurs­kai­ta vaan syn­ti­siä

Ver­tauk­sen mie­hel­lä oli toi­nen­kin poi­ka, joka ei kui­ten­kaan iloin­nut nuo­rem­man po­jan pa­luus­ta, vaan suut­tui ta­pah­tu­nees­ta. Hän sa­noi isäl­leen: ”Kaik­ki nämä vuo­det minä olen raa­ta­nut si­nun hy­väk­se­si en­kä ole ker­taa­kaan jät­tä­nyt käs­ky­ä­si täyt­tä­mät­tä. Sil­ti et ole kos­kaan an­ta­nut mi­nul­le edes vuo­hi­pa­hais­ta juh­li­ak­se­ni ys­tä­vie­ni kans­sa.” (Luuk. 15:29.)

Van­hem­man po­jan sa­nois­ta il­me­nee, et­tä hän ajat­te­li teh­neen­sä kai­ken isän mie­len mu­kai­ses­ti ja on­nis­tu­neen­sa elä­mäs­sään. Hän ei kui­ten­kaan tun­te­nut iloa, jota isän ko­dis­sa nyt ko­et­tiin nuo­rem­man po­jan vuok­si. Hän näki vain nuo­rem­man po­jan syn­tie­lä­män ja pa­hen­tui sii­tä, et­tä tämä sai kai­ken ar­mos­ta an­teek­si. Van­hem­mal­le­kin po­jal­le oli­si ol­lut sama ar­mo ja ar­mo­pal­kal­li­sen osa tar­jol­la. Isä sa­noi: ”Poi­ka­ni, sinä olet ai­na mi­nun luo­na­ni, ja kaik­ki, mikä on mi­nun, on si­nun” (Luuk. 15:31).

Poi­kien koh­dal­la to­teu­tui se, mis­tä Jee­sus oli toi­saal­la pu­hu­nut: ”Ei­vät ter­veet tar­vit­se pa­ran­ta­jaa, vaan sai­raat. – – Ar­mah­ta­vai­suut­ta minä tah­don, en uh­ri­me­no­ja. En minä ole tul­lut kut­su­maan hurs­kai­ta, vaan syn­ti­siä.” (Matt. 9:12–13.)

Pub­li­kaa­nit ja muut syn­ti­set tu­li­vat Jee­suk­sen luo kuul­lak­seen hän­tä. Tämä on vie­lä­kin mah­dol­lis­ta. Ju­ma­lan sa­naa ju­lis­te­taan yhä maa­il­man kes­kel­lä. Paa­va­li kir­joit­taa: ”Se van­hurs­kaus, joka Ju­ma­lan edes­sä kel­paa, il­moi­te­taan us­kos­ta us­koon, niin kuin kir­joi­tet­tu on: van­hurs­kaan pi­tää elä­män us­kos­ta” (Room. 1:17).

Mik­ko Hal­li­kai­nen

Raa­ma­tun­koh­tia, joi­hin kir­joi­tus poh­jau­tuu:

4. sun­nun­tai hel­lun­tais­ta: Ps. 32:1–2, 5–8; Hoos. 12:6–7 tai Jes. 61:10–11; 2. Room. 4:1–8; Luuk. 15:11–32

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 25.6.2014.