Py­häin­päi­vän evan­ke­liu­mi he­rät­tää juu­ri nyt eri­tyis­tä mie­len­kiin­toa, kos­ka se pu­huu ny­ky­uu­tis­ten polt­to­pis­te­alu­eis­ta. Mat­teuk­sen mu­kaan sa­no­ma Jee­suk­ses­ta kuu­lui koko Syy­ri­aan. Evan­ke­liu­mi ker­too, et­tä Syy­ri­as­ta, Ga­li­le­as­ta, kym­me­nes­tä kau­pun­gis­ta, Je­ru­sa­le­mis­ta, Juu­de­as­ta ja maa­kun­nis­ta Jor­dan-joen län­si­ran­nal­ta tuli suu­ri jouk­ko ih­mi­siä kuun­te­le­maan Jee­sus­ta (Matt. 4:24–25). Hän piti heil­le kuu­lui­san vuo­ri­saar­nan­sa.

Py­häin­päi­vän ai­hee­na ole­va py­hien yh­teys on eri­koi­nen. Sii­hen yh­tey­teen kuu­luu nii­tä, jot­ka ovat jo pääs­seet van­hurs­kas­ten le­poon ja mei­tä, jot­ka vie­lä olem­me tai­vas­mat­kal­la. Me em­me epäi­le Raa­ma­tun py­hien ih­mis­ten osaa: he nou­se­vat var­mas­ti Jee­suk­sen toi­ses­sa tu­le­mi­ses­sa tai­vaan kun­ni­aan. Hei­dän esi­merk­kin­sä Raa­ma­tus­sa vah­vis­taa us­ko­am­me.

Ei omil­la an­si­oil­la

Jo pois nuk­ku­neet py­hät ei­vät pääs­seet hy­vään pää­mää­rään­sä omil­la an­si­oil­laan. Olem­me kyl­lä huo­man­neet in­hi­mil­li­set heik­kou­det esi­mer­kik­si Jo­bis­sa ja Daa­vi­dis­sa. On­nek­si he ei­vät ol­leet san­ka­rei­ta täs­sä mie­les­sä, vaan sa­man­lai­sia kuin me. He vain us­koi­vat omat syn­tin­sä an­teek­si, nöyr­tyi­vät Ju­ma­lan vä­ke­vän kä­den al­le. Ih­mi­nen pe­las­tuu ai­no­as­taan Ju­ma­lan ar­mos­ta, hä­nen lah­ja­naan.

Em­me epäi­le myös­kään nii­den rak­kai­den vel­jien ja si­sar­ten osaa, jot­ka ovat pääs­seet us­kos­ta nä­ke­mi­seen mei­dän eli­nai­ka­nam­me tai lä­hi­men­nei­syy­des­sä. Tai­vaas­sa on kai­ke­ni­käi­siä lä­hei­si­äm­me, mei­dän­kin per­hees­täm­me Ilk­ka-poi­ka siir­tyi vas­taa­not­ta­jien jouk­koon noin vuo­den ikäi­se­nä. Se en­ti­ses­tään li­sä­si luot­ta­mus­tam­me sii­hen, et­tä tai­vaan koti on pää­mää­räm­me.

Täl­lä ta­val­la suu­ri to­dis­tus­ten jouk­ko vah­vis­taa luot­ta­mus­tam­me Ju­ma­lan joh­da­tuk­seen ja us­kom­me pää­mää­rään.

Loh­dul­lis­ta pu­het­ta vuo­rel­ta

Jee­suk­sen vuo­ri­saar­nan al­ku tuo suur­ta hel­po­tus­ta ja iloa: pe­las­tu­ak­seen ih­mi­sen ei tar­vit­se ol­la hen­gel­li­ses­ti on­nis­tu­nut, vaan hen­gel­li­ses­ti vai­vai­set saa­vat au­tuu­den. Toi­saal­la Raa­ma­tus­sa Jee­sus nos­taa sa­man­suun­tai­ses­ti lap­sen us­ko­vai­sen esi­ku­vak­si.

Mei­dän tu­lee yhä uu­del­leen aset­taa it­sem­me lap­sen pai­kal­le, jät­tää it­sem­me luot­ta­vai­ses­ti ja nöy­räs­ti Tai­vaan Isän kä­siin. Hen­gel­li­nen vai­vai­suus mer­kit­see myös sitä, et­tä kun kil­voit­te­lum­me pa­haa vas­taan epä­on­nis­tuu, saam­me kuul­la evan­ke­liu­mia, jos­ta saam­me voi­maa jat­kaa tai­vas­mat­kaam­me.

Jee­sus lu­paa pu­hees­saan mur­heel­li­sil­le loh­du­tus­ta. Ih­mi­sen ei siis tar­vit­se jää­dä mur­hei­den­sa van­gik­si, vaan saam­me loh­du­tuk­sen mur­hei­siin jo tääl­lä ajas­sa. Ajal­li­set mur­heet siu­na­taan Ju­ma­lan tut­ki­mat­to­man vii­sau­den mu­kai­ses­ti, mut­ta tär­kein loh­du­tus on saa­da ai­van kaik­ki syn­nit ar­mos­ta an­teek­si ja pääs­tä rau­haan Ju­ma­lan kans­sa.

Au­tu­ai­ta

On mer­kil­le­pan­ta­vaa, et­tä Jee­suk­sen vuo­ri­saar­nas­sa au­tu­as on näl­käi­nen ja ja­noi­nen van­hurs­kau­den pe­rään. Meil­lä on Ju­ma­lan sa­nan näl­kä ja evan­ke­liu­min jano. Nii­tä kai­paa­va ja niis­tä voi­maa am­men­ta­va ih­mi­nen on tai­vas­kel­poi­nen.

Jee­sus pu­huu myös lau­peu­des­ta eli ar­mah­ta­vai­suu­des­ta. Raa­mat­tu ke­hot­taa ar­mah­ta­maan lä­him­mäi­siä ja va­roit­taa, et­tä ar­mo­ton ih­mi­nen ei saa it­se­kään ar­mah­dus­ta.

Py­häin­päi­vän evan­ke­liu­mis­sa Jee­sus myös roh­kai­see kes­tä­mään vai­no­a­mis­ti­lan­tees­sa: Olet­te au­tu­ai­ta, kun tei­tä mi­nun täh­te­ni her­ja­taan ja vai­no­taan ja kun teis­tä val­heel­li­ses­ti pu­hu­taan kaik­kea pa­haa. Jee­sus va­kuut­taa, et­tä Ju­ma­lan lap­si saa iloi­ta ja rie­mui­ta, kos­ka hä­nen palk­kan­sa on suu­ri tai­vais­sa. Tär­kein­tä on, et­tä var­jel­lum­me Ju­ma­lan lap­si­na elä­mäm­me lop­puun saak­ka.

Jor­ma Hin­tik­ka

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 28.10.2015.

Päi­vän evan­ke­liu­mi­teks­ti: Matt. 5:1–12

Bib­lia: Mut­ta kuin hän näki kan­san, as­tui hän ylös vuo­rel­le, ja kuin hän oli is­tu­nut, tu­li­vat hä­nen ope­tus­lap­sen­sa hä­nen ty­kön­sä. Niin hän ava­si suun­sa, opet­ti hei­tä ja sa­noi: Au­tu­aat ovat hen­gel­li­ses­ti vai­vai­set; sil­lä hei­dän on tai­vaan val­ta­kun­ta. Au­tu­aat ovat mur­heel­li­set; sil­lä he saa­vat loh­du­tuk­sen. Au­tu­aat ovat si­vi­ät; sil­lä he saa­vat maan pe­riä. Au­tu­aat ovat, jot­ka isoo­vat ja ja­noo­vat van­hurs­kaut­ta; sil­lä he ra­vi­taan. Au­tu­aat ovat lau­pi­aat; sil­lä he saa­vat lau­piu­den. Au­tu­aat ovat puh­taat sy­dä­mes­tä; sil­lä he saa­vat näh­dä Ju­ma­lan. Au­tu­aat ovat rau­han te­ki­ät; sil­lä ne pi­tää Ju­ma­lan po­jik­si kut­sut­ta­man. Au­tu­aat ovat, jot­ka van­hurs­kau­den täh­den vai­no­taan; sil­lä hei­dän on tai­vaan val­ta­kun­ta. Au­tu­aat olet­te te, kuin he pilk­kaa­vat ja vai­noo­vat tei­tä, ja pu­hu­vat kaik­ki­nais­ta pa­huut­ta tei­tä vas­taan, val­he­tel­len mi­nun täh­te­ni. Iloit­kaat ja rie­muit­kaat; sil­lä tei­dän palk­kan­ne on suu­ri tai­vais­sa. Sil­lä näin he vai­no­si­vat prop­he­tai­ta, jot­ka tei­dän edel­län­ne oli­vat.

Raa­mat­tu 1992: Näh­des­sään kan­san­jou­kot Jee­sus nou­si vuo­rel­le. Hän is­tuu­tui, ja ope­tus­lap­set tu­li­vat hä­nen luok­seen. Sil­loin hän al­koi pu­hua ja opet­ti hei­tä näin: ”Au­tu­ai­ta ovat hen­ges­sään köy­hät, sil­lä hei­dän on tai­vas­ten val­ta­kun­ta. Au­tu­ai­ta mur­heel­li­set: he saa­vat loh­du­tuk­sen. Au­tu­ai­ta kär­si­väl­li­set: he pe­ri­vät maan. Au­tu­ai­ta ne, joil­la on van­hurs­kau­den näl­kä ja jano: hei­dät ra­vi­taan. Au­tu­ai­ta ne, jot­ka toi­sia ar­mah­ta­vat: hei­dät ar­mah­de­taan. Au­tu­ai­ta puh­das­sy­dä­mi­set: he saa­vat näh­dä Ju­ma­lan. Au­tu­ai­ta rau­han­te­ki­jät: he saa­vat Ju­ma­lan lap­sen ni­men. Au­tu­ai­ta ovat ne, joi­ta van­hurs­kau­den vuok­si vai­no­taan: hei­dän on tai­vas­ten val­ta­kun­ta. ”Au­tu­ai­ta olet­te te, kun tei­tä mi­nun täh­te­ni her­ja­taan ja vai­no­taan ja kun teis­tä val­heel­li­ses­ti pu­hu­taan kaik­kea pa­haa. Iloit­kaa ja rie­muit­kaa, sil­lä palk­ka, jon­ka te tai­vais­sa saat­te, on suu­ri. Niin­hän vai­not­tiin pro­feet­to­ja­kin, jot­ka eli­vät en­nen tei­tä.