Pent­ti Sau­lio

Nel­jän­nen ad­vent­ti­sun­nun­tain evan­ke­liu­mi on joh­dan­to­na suu­reen juh­laan. Evan­ke­lis­ta Mat­teus ku­vaa sii­nä ta­pah­tu­mia, joi­den myö­tä täyt­tyi­vät Ju­ma­lan lu­pauk­set tu­le­vas­ta Mes­si­aas­ta.

Ju­ma­lan pe­las­tus­suun­ni­tel­maan kuu­lui­vat Ma­ria, Joo­sef ja Jee­sus, joil­la kul­la­kin oli sii­nä oma teh­tä­vän­sä. Pe­las­tus­suun­ni­tel­man hui­pen­tu­ma­na ja Raa­ma­tun kes­kei­sim­pä­nä il­moi­tuk­se­na on Jee­suk­sen syn­ty­mi­nen maa­il­man Va­pah­ta­jak­si. En­sim­mäi­sen jou­lun ai­nut­ker­tai­sen mer­ki­tyk­sen evan­ke­lis­ta Jo­han­nes on ki­teyt­tä­nyt niin sa­not­tuun pie­noi­se­van­ke­liu­miin: ”Ju­ma­la on ra­kas­ta­nut maa­il­maa niin pal­jon, et­tä an­toi ai­no­an Poi­kan­sa, et­tei yk­si­kään hä­neen us­ko­va huk­kui­si, vaan sai­si ian­kaik­ki­sen elä­män” (Joh. 3:16).

Joo­se­fin us­ko ja kuu­li­ai­suus

Jee­suk­sen syn­ty­mäs­tä al­ka­en to­teu­tui Ju­ma­lan Po­jan alen­tu­mi­nen ih­mi­syy­teen ja lo­pul­ta pal­ve­le­van or­jan muo­toon. Ma­ri­an po­jan elä­mään liit­tyi jo si­ki­ä­mi­ses­tä läh­tien ju­ma­lal­li­nen sa­lai­suus. Sii­tä seu­ra­si Joo­se­fin ja mo­nen muun elä­mäs­sä kamp­pai­lu us­kon ja epä­us­kon, luot­ta­muk­sen ja epäi­lyn vä­lil­lä. Lap­sen syn­ty­mi­nen neit­sees­tä ja vai­mon sie­me­nes­tä on mah­dol­lis­ta ym­mär­tää vain us­kon kaut­ta. Ih­mi­sym­mär­ryk­sen avul­la ta­pah­tu­maa ei voi se­lit­tää.

Joo­sef koki sy­väs­ti tä­män kamp­pai­lun. Kih­laus oli hän­tä sen ajan olois­sa jo oi­keu­del­li­ses­ti si­to­va; hän oli sen pe­rus­teel­la Ma­ri­an mies. Häm­men­tä­vä suru ja hä­peä oli uh­kaa­mas­sa hei­tä, kun kih­la­tun neit­sy­en ha­vait­tiin ole­van ras­kaa­na. Hurs­kas sul­ha­nen ei tah­to­nut lyö­dä lyö­tyä ja vaa­tia pe­te­tyl­le kuu­lu­vaa hy­vi­tys­tä. Niin­pä Joo­sef päät­ti kir­joit­taa kih­la­tul­leen kai­kes­sa hil­jai­suu­des­sa ero­kir­jan.

Ju­ma­la oh­ja­si ta­pah­tu­mien kul­kua. Joo­se­fil­le unes­sa yl­lät­tä­en il­mes­ty­nyt Her­ran en­ke­li es­ti hä­nen ai­keen­sa pur­kaa kih­laus. Ah­dis­tet­tu mies sai kuul­la va­paut­ta­van vies­tin: Ma­ria on Her­ran kä­sis­sä. Ju­ma­la oli va­lin­nut hä­net ai­nut­laa­tui­seen teh­tä­vään. Kor­keim­man voi­ma oli var­jon­nut Ma­ri­an, ja syn­ty­vä lap­si oli siin­nyt Py­hän Hen­gen kaut­ta. En­ke­lin vies­ti osoit­taa, kuin­ka Ju­ma­lan luo­mis­työ on ih­meel­li­nen ja ylit­tää ih­mi­sym­mär­ryk­sen ra­jat.

Joo­sef ot­ti Ma­ri­an syn­nyt­tä­män lap­sen oman per­he­kun­tan­sa jä­se­nek­si ja tun­nus­ti hä­net osal­li­sek­si ku­nin­kaal­li­seen Daa­vi­din su­kuun. Oma­koh­tai­nen elä­vä us­ko ja luot­ta­mus Ju­ma­lan joh­da­tuk­seen oli kai­kes­sa Joo­se­fin tur­va­na.

Her­ra pe­las­taa

En­ke­lin il­moi­tuk­sen mu­kaan Joo­se­fin tuli an­taa lap­sel­le nimi Jee­sus. Se on krei­kan­kie­li­nen sa­na­muo­to hep­re­an­kie­li­ses­tä ni­mes­tä Joo­sua, suo­men­net­tu­na ”Her­ra pe­las­taa”. Jee­suk­seen maa­il­man Va­pah­ta­ja­na us­ko­vat nä­ki­vät hä­nes­sä myös Im­ma­nu­e­lin; se mer­kit­see ”Ju­ma­la on mei­dän kans­sam­me”. Näin to­teu­tui pro­feet­ta Je­sa­jan en­nus­tus Her­ran an­ta­mas­ta mer­kis­tä: neit­syt tu­lee ras­kaak­si ja syn­nyt­tää po­jan ja an­taa hä­nel­le ni­men Im­ma­nu­el (Jes. 7:14).

Na­sa­re­ti­lais­ta puu­sep­pä Joo­se­fia oh­ja­si kai­ken ta­pah­tu­neen, ko­et­te­le­mus­ten ja mo­nien ky­sy­mys­ten kes­kel­lä pyhä pel­ko, Her­ran hen­ki ja kun­ni­oi­tus Ju­ma­lan sa­naan. Unes­ta he­rät­ty­ään Joo­sef toi­mi kuu­li­ai­ses­ti saa­man­sa käs­kyn mu­kaan: yh­tei­nen koti pe­rus­tet­tiin, mut­ta avi­oe­lä­mä al­koi vas­ta Jee­sus-lap­sen syn­ty­män jäl­keen.

Kun Joo­sef an­toi lap­sel­le ni­men Jee­sus, hän yh­des­sä Ma­ri­an kans­sa näki us­kon kaut­ta vas­ta­syn­ty­nees­sä lap­ses­sa koko maa­il­man syn­tien so­vit­ta­jan ja myös hei­dän oman Va­pah­ta­jan­sa. Ma­ri­al­le oli ta­pah­tu­nut kaik­ki se, min­kä Her­ra oli hä­nel­le en­nal­ta il­moit­ta­nut.

Kir­joi­tus on jul­kais­tu ai­em­min SRK:n te­ok­ses­sa Evan­ke­liu­mi­pos­til­la 1.

Evan­ke­liu­mi: Matt. 1:18–24

RAA­MAT­TU 1992: Ma­ria, Jee­suk­sen äi­ti, oli kih­lat­tu Joo­se­fil­le. En­nen kuin hei­dän liit­ton­sa oli vah­vis­tet­tu, kävi il­mi, et­tä Ma­ria, Py­hän Hen­gen vai­ku­tuk­ses­ta, oli ras­kaa­na. Joo­sef oli la­kia kun­ni­oit­ta­va mies mut­ta ei ha­lun­nut hä­päis­tä kih­lat­tu­aan jul­ki­ses­ti. Hän ai­koi pur­kaa avi­o­liit­to­so­pi­muk­sen kai­kes­sa hil­jai­suu­des­sa.

Kun Joo­sef ajat­te­li tätä, hä­nel­le il­mes­tyi yöl­lä unes­sa Her­ran en­ke­li, joka sa­noi: ”Joo­sef, Daa­vi­din poi­ka, älä pel­kää ot­taa Ma­ri­aa vai­mok­se­si. Se, mikä hä­nes­sä on siin­nyt, on läh­töi­sin Py­häs­tä Hen­ges­tä. Hän syn­nyt­tää po­jan, ja si­nun tu­lee an­taa po­jal­le ni­mek­si Jee­sus, sil­lä hän pe­las­taa kan­san­sa sen syn­neis­tä.”

Tämä kaik­ki ta­pah­tui, jot­ta kä­vi­si to­teen, mitä Her­ra on pro­fee­tan suul­la il­moit­ta­nut:

- Kat­so, neit­syt tu­lee ras­kaak­si ja syn­nyt­tää po­jan, ja hä­nel­le an­ne­taan ni­mek­si Im­ma­nu­el - se mer­kit­see: Ju­ma­la on mei­dän kans­sam­me.

Unes­ta he­rät­ty­ään Joo­sef teki niin kuin Her­ran en­ke­li oli käs­ke­nyt ja ot­ti Ma­ri­an vai­mok­seen.

BIB­LIA: Je­suk­sen Kris­tuk­sen syn­ty­mys oli näin: kos­ka Ma­ria hä­nen äi­tin­sä oli Jo­sep­hiin kih­lat­tu, en­nen kuin he yh­teen tu­li­vat, löyt­tiin hän ras­kaak­si Py­häs­tä Hen­ges­tä. Mut­ta et­tä Jo­seph hä­nen mie­hen­sä oli hurs­kas ja ei tah­to­nut hän­tä huu­toon saat­taa, ajat­te­li hän sa­lai­ses­ti hyl­jä­tä hä­nen.

Kuin hän näi­tä ajat­te­li, kat­so, niin Her­ran en­ke­li il­mes­tyi hä­nel­le unes­sa ja sa­noi: Jo­seph, Da­vi­din poi­ka! älä pel­kää ot­taak­ses Ma­ri­aa puo­li­so­as ty­kös; sil­lä se, mikä hä­nes­sä on siin­nyt, on Py­häs­tä Hen­ges­tä. Ja hä­nen pi­tää syn­nyt­tä­män Po­jan, jon­ka ni­men si­nun pi­tää kut­su­man Je­sus; sil­lä hän on va­pah­ta­va kan­san­sa hei­dän syn­neis­tän­sä.

Mut­ta tämä on kaik­ki ta­pah­tu­nut, et­tä täy­tet­täi­siin, mitä Her­ral­ta on sa­not­tu prop­he­tan kaut­ta, joka sa­noo:

Kat­so, neit­seen pi­tää ras­kaak­si tu­le­man ja syn­nyt­tä­män Po­jan, ja hä­nen ni­men­sä pi­tää kut­sut­ta­man Em­ma­nu­el; se on niin pal­jo sa­not­tu: Ju­ma­la mei­dän kans­sam­me.

Kuin Jo­seph unes­ta he­rä­si, niin hän teki kuin Her­ran en­ke­li hä­nen käs­ki, ja ot­ti puo­li­son­sa ty­kön­sä.