Jee­suk­sen kuo­le­ma oli jär­ky­tys hä­nen seu­raa­jil­leen. Kaik­ki en­ti­nen oli ka­don­nut, ja oli läh­det­tä­vä uu­teen elä­män­vai­hee­seen. Näyt­ti sil­tä, et­tä val­ta­kun­ta, jos­ta Jee­sus oli pu­hu­nut, ei to­teu­tui­si­kaan.

Kak­si ope­tus­las­ta kul­ki Em­mauk­sen ky­lään sy­vän su­run ja epäi­lyk­sen täyt­tä­min sy­dä­min. Mi­ten moni kul­ke­nee yhä sa­man­lais­ta tie­tä? Mi­kään ih­mis­vii­sau­des­ta nou­se­va ei kui­ten­kaan tuo vas­taus­ta us­ko­ne­lä­män sy­vim­piin ky­sy­myk­siin (1. Kor. 2:14).

Ju­ma­la pu­huu

Ju­ma­la lä­hes­tyy luo­tu­jaan. Hän koh­taa mei­tä luon­nos­sa, elä­mäm­me koh­ta­lois­sa ja kan­so­jen vai­heis­sa. Hän pu­huu meil­le omas­sa­tun­nos­sam­me. Eri­tyi­ses­ti Ju­ma­la il­moit­taa it­sen­sä meil­le Py­häs­sä Raa­ma­tus­sa ja Va­pah­ta­jas­sam­me Jee­suk­ses­sa Kris­tuk­ses­sa. (KO 4.)

Kun tut­kim­me kir­joi­tet­tua Ju­ma­lan sa­naa tai kuun­te­lem­me Ju­ma­lan sa­nan saar­naa, olem­me Jee­suk­sen seu­ras­sa. Sa­nan ää­rel­le Jee­sus joh­dat­te­li Em­mauk­sen tien kul­ki­joi­ta­kin. Sen kaut­ta epäi­le­vät ope­tus­lap­set pää­si­vät sy­dä­mes­sään tun­te­maan Ju­ma­lan lu­paus­ten täyt­ty­neen niin kuin oli kir­joi­tet­tu. Jee­sus an­toi täs­sä toi­min­ta­mal­lin myös seu­ra­kun­nal­leen: köy­hil­le ju­lis­te­taan ilo­sa­no­maa (Matt. 11:5; Luuk. 4:18).

Ju­ma­lan sa­nan roh­kais­ta­va­na

Epäi­ly ku­lut­taa us­kon voi­mia. Va­ka­vim­mil­laan epäi­lyk­set voi­vat nä­kyä etään­ty­mi­se­nä tois­ten us­ko­vais­ten ja sa­mal­la it­sen­sä Jee­suk­sen seu­ras­ta. Jee­sus nuh­te­li sii­tä, et­tä pro­feet­to­jen il­moi­tus­ta us­kot­tiin niin hi­taas­ti, vaik­ka sitä oli­si pi­tä­nyt rien­tää tut­ki­maan.

Ju­ma­la ei hyl­kää mei­tä heik­kou­tem­me täh­den. Hän lä­hes­tyy rak­kau­del­la ja et­sii eri­tyi­ses­ti nii­tä, jot­ka kul­ke­vat ek­syk­sis­sä (Hes. 34:16).

Jää mei­dän luok­sem­me

Ju­ma­lan val­ta­kun­nan saar­nal­la on tun­nis­tet­ta­vat piir­teet. Sitä kuun­nel­les­sa mo­nil­le, pit­kän­kin tien kul­ke­neil­le, ovat pa­lau­tu­tu­neet mie­leen tu­tut ja tur­val­li­set seu­ra­ti­lai­suu­det. On löy­det­ty se yh­teys, joka oli ka­dok­sis­sa, ja vie­lä pal­jon enem­män­kin (Matt. 6:33). Jee­sus Kris­tus on it­se elä­män lei­pä (Joh. 6:35).

Jo­ka­päi­väi­nen lei­päm­me on­kin sy­vim­mil­tään Ju­ma­lan ar­mon jat­ku­vaa läs­nä­o­loa. Sen omis­ta­neet ovat saa­neet ilon, jopa in­nos­ta heh­ku­van sy­dä­men evan­ke­liu­min työ­hön. Mat­kan vai­vat ovat het­kek­si unoh­tu­neet, ja olem­me voi­mis­tu­neet ker­to­maan Her­ras­ta, jon­ka ni­mes­sä on syn­tiem­me an­teek­si­an­ta­mus.

Aar­no Sas­si

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 23.3.2016.

Päi­vän evan­ke­liu­mi­teks­ti: Luuk. 24:13–35

Bib­lia: Ja kat­so, kak­si heis­tä meni sinä päi­vä­nä yh­teen ky­lään, joka oli Je­ru­sa­le­mis­ta kuu­den­kym­me­nen va­ko­mi­tan pääs­sä, Emaus ni­mel­tä, ja pu­hui­vat kes­ke­nän­sä kai­kis­ta niis­tä, mit­kä ta­pah­tu­nut oli. Ja ta­pah­tui hei­dän pu­huis­san­sa ja tut­kis­tel­les­san­sa kes­ke­nän­sä, et­tä Je­sus it­se hei­tä lä­hes­tyi ja mat­kus­ti hei­dän kans­san­sa. Mut­ta hei­dän sil­män­sä pi­det­tiin, et­tei he hän­tä tun­te­neet. Niin hän sa­noi heil­le: mit­kä pu­heet ne ovat, joi­ta te pi­dät­te kes­ke­nän­ne käy­des­sän­ne, ja olet­te mur­heel­li­set? Niin vas­ta­si yk­si, Kle­o­pas ni­mel­tä, ja sa­noi hä­nel­le: olet­kos ai­noa muu­ka­lai­nen Je­ru­sa­le­mis­sa, joka et tie­dä, mitä siel­lä näi­nä päi­vi­nä ta­pah­tui? Ja hän sa­noi heil­le: mitä? He sa­noi­vat hä­nel­le: Je­suk­ses­ta Nat­sa­re­a­lai­ses­ta, joka oli vä­ke­vä prop­he­ta töis­sä ja sa­nois­sa, Ju­ma­lan ja kai­ken kan­san edes­sä. Kuin­ka mei­dän ylim­mäi­set pa­pit ja pää­mie­het an­toi­vat ylön hä­nen kuo­le­man ka­do­tuk­seen, ja ris­tiin­nau­lit­si­vat hä­nen. Mut­ta me luu­lim­me hä­nen sik­si, joka Is­ra­e­lin piti lu­nas­ta­man. Ja pait­si kaik­kia näi­tä on jo kol­mas päi­vä tä­nä­pä­nä, kuin nä­mät ta­pah­tui­vat. Mut­ta myös muu­ta­mat vai­mot meis­tä ovat mei­tä pel­jät­tä­neet, jot­ka var­hain aa­mul­la tu­li­vat hau­dal­le, ja kuin ei löy­tä­neet hä­nen ruu­mis­tan­sa, tu­li­vat he ja sa­noi­vat, et­tä he en­ke­lein­kin näyn näh­neet oli­vat, jot­ka sa­noi­vat hä­nen elä­vän. Ja muu­ta­mat niis­tä, jot­ka mei­dän kans­sam­me oli­vat, me­ni­vät hau­dal­le ja löy­si­vät niin­kuin vai­mot oli­vat sa­no­neet; mut­ta ei he hän­tä näh­neet. Ja hän sa­noi heil­le: oi te tomp­pe­lit ja hi­taan sy­dä­mes­tä us­ko­maan nii­tä kaik­kia, mitä prop­he­tat pu­hu­neet ovat! Ei­kö Kris­tuk­sen pi­tä­nyt näi­tä kär­si­män ja kun­ni­aan­sa käy­män si­säl­le? Ja hän ru­pe­si Mo­sek­ses­ta ja kai­kis­ta prop­he­tais­ta, ja se­lit­ti heil­le kir­joi­tuk­set, jot­ka hä­nes­tä oli­vat. Ja he lä­hes­tyi­vät ky­lää, jo­hon­ka he me­ni­vät, ja hän teet­te­li it­sen­sä edem­mä käy­mään. Ja he vaa­ti­vat hän­tä, sa­no­en: ole mei­dän kans­sam­me, sil­lä eh­too jou­tuu ja päi­vä on las­ke­nut; ja hän meni ole­maan hei­dän kans­san­sa. Ja ta­pah­tui, kuin hän at­ri­oit­si hei­dän kans­san­sa, ot­ti hän lei­vän, kiit­ti, mur­si ja an­toi heil­le. Niin hei­dän sil­män­sä au­ke­ni­vat ja he tun­si­vat hä­nen. Ja hän ka­to­si hei­dän edes­tän­sä. Ja he sa­noi­vat kes­ke­nän­sä: ei­kö mei­dän sy­dä­mem­me meis­sä pa­la­nut, kuin hän tiel­lä mei­tä pu­hut­te­li ja se­lit­ti meil­le kir­joi­tuk­set? Ja he nou­si­vat sil­lä het­kel­lä ja pa­la­si­vat Je­ru­sa­le­miin, ja löy­si­vät ne yk­si­tois­ta­kym­men­tä koos­sa ja ne, jot­ka nii­den kans­sa oli­vat, jot­ka sa­noi­vat: Her­ra on to­ti­ses­ti nous­sut ylös ja il­maan­tui Si­mo­nil­le. Ja he jut­te­li­vat heil­le, mitä tiel­lä ta­pah­tu­nut oli, ja kuin­ka hän heil­tä oli tut­tu lei­vän mur­ta­mi­ses­sa.

Raa­mat­tu 1992: Sa­ma­na päi­vä­nä oli kak­si ope­tus­las­ta me­nos­sa Em­maus-ni­mi­seen ky­lään, jon­ne on Je­ru­sa­le­mis­ta noin kah­den tun­nin kä­ve­ly­mat­ka. He kes­kus­te­li­vat kai­kes­ta sii­tä, mitä oli ta­pah­tu­nut. Hei­dän sii­nä pu­hel­les­saan ja poh­dis­kel­les­saan Jee­sus it­se liit­tyi hei­dän seu­raan­sa ja kul­ki hei­dän kans­saan. He ei­vät kui­ten­kaan tun­te­neet hän­tä, sil­lä hei­dän sil­män­sä oli­vat kuin so­kais­tut. Jee­sus ky­syi heil­tä: "Mis­tä te oi­kein kes­kus­te­let­te, mat­ka­mie­het?" He py­säh­tyi­vät mur­heel­li­si­na, ja toi­nen heis­tä, Kle­o­pas ni­mel­tään, vas­ta­si: "Tai­dat ol­la Je­ru­sa­le­mis­sa ai­noa muu­ka­lai­nen, joka ei tie­dä, mitä siel­lä on näi­nä päi­vi­nä ta­pah­tu­nut." "Mitä te tar­koi­tat­te?" Jee­sus ky­syi. He vas­ta­si­vat: "Sitä, mitä ta­pah­tui Jee­sus Na­sa­re­ti­lai­sel­le. Se mies oli tosi pro­feet­ta, voi­mal­li­nen sa­nois­sa ja te­ois­sa, sekä Ju­ma­lan et­tä kai­ken kan­san edes­sä. Mei­dän yli­pap­pim­me ja hal­li­tus­mie­hem­me luo­vut­ti­vat hä­net tuo­mit­ta­vak­si kuo­le­maan ja ris­tiin­nau­lit­si­vat hä­net. Me kui­ten­kin olim­me elä­neet sii­nä toi­vos­sa, et­tä hän oli­si se, joka lu­nas­taa Is­ra­e­lin. Ei­kä sii­nä kaik­ki. Tä­nään on jo kol­mas päi­vä sii­tä kun se ta­pah­tui, ja nyt ovat muu­ta­mat nai­set mei­dän jou­kos­tam­me saat­ta­neet mei­dät ker­ta kaik­ki­aan häm­men­nyk­siin. He kä­vi­vät var­hain aa­mul­la hau­dal­la mut­ta ei­vät löy­tä­neet hä­nen ruu­mis­taan. Siel­tä tul­tu­aan he li­säk­si ker­toi­vat näh­neen­sä näyn: en­ke­lei­tä, jot­ka sa­noi­vat, et­tä Jee­sus elää. Muu­ta­mat meis­tä me­ni­vät sil­loin hau­dal­le ja to­te­si­vat, et­tä asia oli niin kuin nai­set oli­vat sa­no­neet. Jee­sus­ta he ei­vät näh­neet." Sil­loin Jee­sus sa­noi heil­le: "Voi tei­tä ym­mär­tä­mät­tö­miä! Noin­ko hi­tai­ta te olet­te us­ko­maan kaik­kea sitä, mitä pro­fee­tat ovat pu­hu­neet? Juu­ri niin­hän Mes­si­aan piti kär­siä ja sit­ten men­nä kirk­kau­teen­sa." Ja hän se­lit­ti heil­le Moo­sek­ses­ta ja kai­kis­ta pro­fee­tois­ta al­ka­en, mitä hä­nes­tä oli kai­kis­sa kir­joi­tuk­sis­sa sa­not­tu. He oli­vat jo saa­pu­mas­sa ky­lään, jon­ne oli­vat me­nos­sa. Jee­sus oli jat­ka­vi­naan mat­kaan­sa, mut­ta he es­ti­vät hän­tä läh­te­mäs­tä ja sa­noi­vat: "Jää mei­dän luok­sem­me. Päi­vä on jo kään­ty­mäs­sä il­taan." Niin hän meni si­sään ja jäi hei­dän luok­seen. Kun hän sit­ten ate­ri­oi hei­dän kans­saan, hän ot­ti lei­vän, kiit­ti Ju­ma­laa, mur­si lei­vän ja an­toi sen heil­le. Sil­loin hei­dän sil­män­sä au­ke­ni­vat ja he tun­si­vat hä­net. Mut­ta sa­mas­sa hän jo oli pois­sa hei­dän nä­ky­vis­tään. He sa­noi­vat toi­sil­leen: "Ei­kö sy­dä­mem­me heh­ku­nut in­nos­ta, kun hän kul­kies­sam­me pu­hui meil­le ja opet­ti mei­tä ym­mär­tä­mään kir­joi­tuk­set? Heti pai­kal­la he läh­ti­vät mat­kaan ja pa­la­si­vat Je­ru­sa­le­miin. Siel­lä oli­vat kool­la yk­si­tois­ta ope­tus­las­ta ja muut hei­dän jouk­koon­sa kuu­lu­vat. Nämä sa­noi­vat: "Her­ra on to­del­la nous­sut kuol­leis­ta! Hän on il­mes­ty­nyt Si­mo­nil­le." Nuo kak­si puo­les­taan ker­toi­vat, mitä mat­kal­la oli ta­pah­tu­nut ja mi­ten he oli­vat tun­te­neet Jee­suk­sen, kun hän mur­si lei­vän.