Pau­li Ki­vi­o­ja

Jee­suk­sen ylös­nou­se­mus mer­kit­see syn­nin ja lain val­to­jen ku­mou­tu­mis­ta.

Toi­sen pää­si­äis­päi­vän ai­hee­na on Ylös­nous­seen koh­taa­mi­nen. Päi­vän evan­ke­liu­mi ker­too Jee­suk­sen il­mes­ty­mi­ses­tä kah­del­le ope­tus­lap­sel­le, jot­ka oli­vat pois­tu­mas­sa Je­ru­sa­le­min pää­si­äis­juh­lil­ta. Ope­tus­lap­set oli­vat su­ruis­saan opet­ta­jan­sa kuo­le­mas­ta ja häm­men­ty­nei­tä sii­tä, mitä oli­vat kuul­leet ta­pah­tu­neen hä­nen kuo­le­man­sa jäl­keen.

Jee­suk­sen mer­ki­tys op­pi­lail­le

Jee­sus oli ol­lut ope­tus­las­ten­sa opet­ta­ja, voi­mal­li­nen sa­nois­sa ja te­ois­sa. Sitä to­dis­ti­vat hä­nen pu­heen­sa, ope­tuk­sen­sa ja ih­meel­li­set te­kon­sa, kun hän pa­ran­si sai­rai­ta ja teki hy­vää.

Op­pi­laat pi­ti­vät Jee­sus­ta tosi pro­feet­ta­na, Ju­ma­lan Poi­ka­na ja Mes­si­aa­na, Is­ra­e­lin va­paut­ta­ja­na, jos­ta pro­fee­tat oli­vat en­nus­ta­neet. Sitä, et­tä Mes­si­as kuo­li­si ja nou­si­si ylös kuol­leis­ta, he ei­vät ol­leet kä­sit­tä­neet tai ky­en­neet ot­ta­maan vas­taan, vaik­ka Jee­sus oli sen sel­väs­ti il­moit­ta­nut etu­kä­teen.

Mik­si on vai­kea us­koa?

Kai­ken ko­ke­muk­sen ja luon­non mu­kais­ta on, et­tä kuol­lut ei enää he­rää vaan hä­nen ruu­miin­sa al­kaa pian mä­dän­tyä, ja sik­si hä­net on hau­dat­ta­va mah­dol­li­sim­man pian. Ylös­nou­se­mi­nen mer­kit­see kuo­le­man val­lan mur­tu­mis­ta ja Raa­ma­tun mu­kaan sa­mal­la syn­nin ja lain val­to­jen ku­mou­tu­mis­ta, ku­ten Paa­va­li opet­ti (1. Kor. 15). Täl­löin myös ikui­nen elä­mä tu­lee to­dek­si.

Toi­nen vai­keus on niin tä­män ajan us­ko­vai­sis­sa kuin ope­tus­lap­sis­sa­kin ole­va us­kon heik­kous. En­sim­mäi­ses­tä koh­das­ta Ju­ma­la ei tin­gi. Ylös­nou­se­mus on val­ta­va asia. Mut­ta mei­dän us­kom­me heik­kout­ta hän kat­soo sor­mien­sa läpi. Sitä osoit­ti­vat Jee­suk­sen tois­tu­vat il­mes­ty­mi­set omil­leen. Yk­si il­mes­ty­mi­nen ei riit­tä­nyt. Sik­si hän myös yhä uu­del­leen se­lit­tää ope­tus­lap­sil­leen kir­joi­tuk­sia Moo­sek­ses­ta, pro­fee­tois­ta ja psal­meis­ta, jot­ka to­dis­ta­vat mi­ten Mes­si­aan piti kär­siä ja sit­ten men­nä kirk­kau­teen­sa.

Myös ny­ky­a­jan us­ko­vai­sil­le kir­joi­tus­ten avau­tu­mi­nen Py­häs­sä Hen­ges­sä mer­kit­see sa­maa kuin noil­le kah­del­le ope­tus­lap­sel­le: mei­dän sy­dä­mem­me al­kaa heh­kua in­nos­ta. Evan­ke­liu­min voit­to­voi­ma val­loit­taa vie­lä­kin. Kyl­mä sy­dän syt­tyy pa­la­maan us­kos­ta. Ju­ma­lan sana sen yk­sin te­kee, ih­mi­sel­lä ei ole sii­nä osaa.

Jee­suk­sen läs­nä­o­lo

Kun sy­dän saa ko­kea Kris­tuk­ses­ta tu­le­van voi­man ja loh­du­tuk­sen, se ru­koi­lee Jee­suk­sen jää­mis­tä luok­seen yhä edel­leen, kun var­jot pi­te­ne­vät ja ajan il­ta ete­nee. Kai­paam­me Jee­suk­sen läs­nä­o­loa elä­mäs­säm­me. Sa­nan li­säk­si Jee­sus on to­del­la läs­nä myös eh­tool­li­sen sak­ra­men­tis­sa, jos­sa hän an­taa omil­leen uut­ta us­kon voi­maa. Tois­ten ope­tus­las­ten jouk­koon yh­tei­sen seu­ra­kun­nan ko­koon­tu­mi­siin tu­lee halu ja kai­paus.

Nämä asi­at ta­pah­tui­vat konk­reet­ti­ses­ti noi­den kah­den ope­tus­lap­sen pää­si­äis­päi­vän il­las­sa. Mui­den ope­tus­las­ten luo­na he sai­vat kuul­la, et­tä Jee­sus oli jo il­mes­ty­nyt Si­mo­nil­le. Her­ra on to­ti­ses­ti nous­sut ylös!

Mik­si Jee­sus ei ol­lut koko ai­kaa ope­tus­las­ten­sa luo­na vaan vain il­mes­tyi ja sit­ten pois­tui hei­dän luo­taan? Hän opet­ti heil­le uut­ta ti­lan­net­ta: hän ei tule jää­mään ruu­miil­li­ses­ti hei­dän luok­seen ku­ten en­nen, mut­ta hän on kui­ten­kin hei­dän kans­saan kaik­ki päi­vät maa­il­man lop­puun saak­ka. Tä­hän lu­pauk­seen saam­me yhä luot­taa.

Evan­ke­liu­mi­teks­ti: Luuk. 24:13–35

Raa­mat­tu 1992: Sa­ma­na päi­vä­nä oli kak­si ope­tus­las­ta me­nos­sa Em­maus-ni­mi­seen ky­lään, jon­ne on Je­ru­sa­le­mis­ta noin kah­den tun­nin kä­ve­ly­mat­ka. He kes­kus­te­li­vat kai­kes­ta sii­tä, mitä oli ta­pah­tu­nut. Hei­dän sii­nä pu­hel­les­saan ja poh­dis­kel­les­saan Jee­sus it­se liit­tyi hei­dän seu­raan­sa ja kul­ki hei­dän kans­saan. He ei­vät kui­ten­kaan tun­te­neet hän­tä, sil­lä hei­dän sil­män­sä oli­vat kuin so­kais­tut.

Jee­sus ky­syi heil­tä: ”Mis­tä te oi­kein kes­kus­te­let­te, mat­ka­mie­het?” He py­säh­tyi­vät mur­heel­li­si­na, ja toi­nen heis­tä, Kle­o­pas ni­mel­tään, vas­ta­si: ”Tai­dat ol­la Je­ru­sa­le­mis­sa ai­noa muu­ka­lai­nen, joka ei tie­dä, mitä siel­lä on näi­nä päi­vi­nä ta­pah­tu­nut.”

”Mitä te tar­koi­tat­te?” Jee­sus ky­syi. He vas­ta­si­vat: ”Sitä, mitä ta­pah­tui Jee­sus Na­sa­re­ti­lai­sel­le. Se mies oli tosi pro­feet­ta, voi­mal­li­nen sa­nois­sa ja te­ois­sa, sekä Ju­ma­lan et­tä kai­ken kan­san edes­sä. Mei­dän yli­pap­pim­me ja hal­li­tus­mie­hem­me luo­vut­ti­vat hä­net tuo­mit­ta­vak­si kuo­le­maan ja ris­tiin­nau­lit­si­vat hä­net. Me kui­ten­kin olim­me elä­neet sii­nä toi­vos­sa, et­tä hän oli­si se, joka lu­nas­taa Is­ra­e­lin. Ei­kä sii­nä kaik­ki. Tä­nään on jo kol­mas päi­vä sii­tä kun se ta­pah­tui, ja nyt ovat muu­ta­mat nai­set mei­dän jou­kos­tam­me saat­ta­neet mei­dät ker­ta kaik­ki­aan häm­men­nyk­siin. He kä­vi­vät var­hain aa­mul­la hau­dal­la mut­ta ei­vät löy­tä­neet hä­nen ruu­mis­taan. Siel­tä tul­tu­aan he li­säk­si ker­toi­vat näh­neen­sä näyn: en­ke­lei­tä, jot­ka sa­noi­vat, et­tä Jee­sus elää. Muu­ta­mat meis­tä me­ni­vät sil­loin hau­dal­le ja to­te­si­vat, et­tä asia oli niin kuin nai­set oli­vat sa­no­neet. Jee­sus­ta he ei­vät näh­neet.”

Sil­loin Jee­sus sa­noi heil­le: ”Voi tei­tä ym­mär­tä­mät­tö­miä! Noin­ko hi­tai­ta te olet­te us­ko­maan kaik­kea sitä, mitä pro­fee­tat ovat pu­hu­neet? Juu­ri niin­hän Mes­si­aan piti kär­siä ja sit­ten men­nä kirk­kau­teen­sa.” Ja hän se­lit­ti heil­le Moo­sek­ses­ta ja kai­kis­ta pro­fee­tois­ta al­ka­en, mitä hä­nes­tä oli kai­kis­sa kir­joi­tuk­sis­sa sa­not­tu.

He oli­vat jo saa­pu­mas­sa ky­lään, jon­ne oli­vat me­nos­sa. Jee­sus oli jat­ka­vi­naan mat­kaan­sa, mut­ta he es­ti­vät hän­tä läh­te­mäs­tä ja sa­noi­vat: ”Jää mei­dän luok­sem­me. Päi­vä on jo kään­ty­mäs­sä il­taan.” Niin hän meni si­sään ja jäi hei­dän luok­seen. Kun hän sit­ten ate­ri­oi hei­dän kans­saan, hän ot­ti lei­vän, kiit­ti Ju­ma­laa, mur­si lei­vän ja an­toi sen heil­le. Sil­loin hei­dän sil­män­sä au­ke­ni­vat ja he tun­si­vat hä­net. Mut­ta sa­mas­sa hän jo oli pois­sa hei­dän nä­ky­vis­tään. He sa­noi­vat toi­sil­leen: ”Ei­kö sy­dä­mem­me heh­ku­nut in­nos­ta, kun hän kul­kies­sam­me pu­hui meil­le ja opet­ti mei­tä ym­mär­tä­mään kir­joi­tuk­set?”

Heti pai­kal­la he läh­ti­vät mat­kaan ja pa­la­si­vat Je­ru­sa­le­miin. Siel­lä oli­vat kool­la yk­si­tois­ta ope­tus­las­ta ja muut hei­dän jouk­koon­sa kuu­lu­vat. Nämä sa­noi­vat: ”Her­ra on to­del­la nous­sut kuol­leis­ta! Hän on il­mes­ty­nyt Si­mo­nil­le.” Nuo kak­si puo­les­taan ker­toi­vat, mitä mat­kal­la oli ta­pah­tu­nut ja mi­ten he oli­vat tun­te­neet Jee­suk­sen, kun hän mur­si lei­vän.