Kaut­ta ai­ko­jen us­ko­vai­siin on koh­dis­tu­nut pilk­kaa ja pa­net­te­lua. Pie­ta­ri neu­voo kes­tä­mään kär­si­myk­sen, sil­lä kiu­sat­tu­jen yl­lä on Kris­tuk­sen Hen­ki.

Ta­pa­nin­päi­vä tu­lee ni­men Ste­fa­nos suo­ma­lai­ses­ta muo­dos­ta. Ta­pa­nin­päi­vä on Ste­fa­nok­sen muis­to­päi­vä, en­sim­mäi­sen mart­tyy­rin, joka ki­vi­tet­tiin us­kon­sa vuok­si (ks. Ap. t. 7:54–60). Jee­sus opet­taa seu­raa­ji­aan kes­tä­mään maa­il­man vai­noa. Us­ko­vai­set ovat vie­rai­ta maa­il­mal­le ja jou­tu­vat Her­ran­sa ta­voin pil­kan ja jopa vai­non koh­teek­si.

Tur­vas­sa myös vai­nois­sa

Elä­vä us­ko on kaik­ki­na ai­koi­na säi­ly­nyt hä­nen omien­sa kes­kel­lä, myös tais­te­lui­den ja vai­no­jen ai­koi­na. Van­han Tes­ta­men­tin ai­ka­na hii­pi epä­ju­ma­lan­pal­ve­lus: baa­li­lai­suus ja as­tar­te­lai­suus.

Kaik­ki ei­vät not­kis­ta­neet jal­kaan­sa epä­ju­ma­lil­le. Ju­ma­la var­je­li us­ko­vai­sia ja hei­dän kaut­taan Her­ran sana tuli ju­lis­te­tuk­si pa­ran­nus­saar­na­na. Hei­dän ju­lis­tuk­sen­sa ja koh­ta­lon­sa oli­vat to­dis­tuk­se­na maa­il­mal­le.

Ahab-ku­nin­kaan ai­ka­na Sid­kia Ke­naa­nan poi­ka ja nel­jä­sa­taa pro­feet­taa, lei­pä­pa­pit, pro­fe­toi­vat kun­ni­an­hi­moi­sel­le ku­nin­kaal­leen mie­lik­si. Her­ran pro­feet­ta Mii­ka Jim­lan poi­ka py­syi Ju­ma­lan sa­nan pe­rus­tal­la ja pu­hui Hen­gen il­moi­tuk­sia, va­roi­tuk­sen ja tuo­mi­on sa­no­ja, mut­ta jou­tui koh­taa­maan lyön­nin sekä van­keu­den. Lo­pul­ta us­ko­vai­sen Mii­kan pro­fe­tia to­teu­tui ja Sid­kia pro­feet­toi­neen jou­tui hä­pe­ään. (2. Aik. 18.)

Pro­feet­ta Eli­an ju­ma­lan­pal­ve­lus Kar­me­lin vuo­rel­la oli vä­ke­vä­nä to­dis­tuk­se­na is­ra­e­li­lai­sil­le, jot­ka hor­jui­vat us­kos­saan eli on­tui­vat mo­lem­mil­la ja­loil­laan. Eli­aa vas­tas­sa oli baa­li­lais­ten 450 ja as­tar­te­lais­ten 400 pro­feet­taa, joi­ta jul­ma ku­nin­ga­tar Ise­bel ruok­ki pöy­däs­sään.

Ka­rit­san veri pe­see puh­taak­si kai­kes­ta syn­nis­tä. Epä­us­kois­ten pro­feet­to­jen alt­ta­ri ei saa­nut tul­ta, vaik­ka nämä kuin­ka tans­si­vat, huu­si­vat ja omaa ver­taan vuo­dat­ti­vat. Ju­ma­lal­le ei kel­paa vie­ras veri. Vih­mon­ta­ve­ren voi­ma oli Eli­an saar­nas­sa, ja Her­ran tuli sy­tyt­ti hä­nen alt­ta­rin­sa. Kan­sa teki pa­ran­nus­ta ja vää­rät pro­fee­tat lyö­tiin. (1. Kun. 18:20–40.)

Suu­ren neu­vos­ton edes­sä Ste­fa­nok­sen kas­vot sä­tei­li­vät, kun hän se­lit­ti Raa­mat­tua ja nuh­te­li oma­van­hurs­kai­ta. Us­kon sil­min Ste­fa­nos sai kat­sel­la tai­vaan kirk­kaut­ta. Jos Jee­suk­sen seu­raa­mi­nen vie mart­tyy­ri­kuo­le­maan, on edes­sä avoin­na tai­vaan kirk­kaus kiit­tä­jien seu­ras­sa.

Saa­koon jo­kai­ses­sa säi­lyä Ste­fa­nok­sen roh­keus ja toi­von nä­kö­a­la, vaik­ka kil­voi­tus vei­si ah­din­gon het­keen. Ih­mi­sil­lä on tänä päi­vä­nä ai­het­ta ol­la kii­tol­li­sia rau­han ajas­ta: mei­dän ai­kaam­me ei lii­ty sa­man­lais­ta vai­noa, kuin Mii­kan, Eli­aan ja Ste­fa­nok­sen ai­kaan.

Evan­ke­liu­mia ju­lis­te­taan kan­san­kir­kon ja val­ti­o­val­lan suo­je­luk­ses­sa, ”kah­den kuo­ren suo­jas­sa”, ku­ten sa­no­taan. Evan­ke­liu­min työ on saa­nut me­nes­tys­tä myös ul­ko­mail­la.

Ju­ma­la an­taa sa­nat

Jee­sus muis­tut­taa mei­tä sii­tä, et­tei evan­ke­liu­min työ­tä teh­dä ih­mi­sen omal­la voi­mal­la ja vii­sau­del­la. Saam­me luot­taa sii­hen, et­tä Pyhä Hen­ki avaa ym­mär­ryk­sen vas­ta­ta, kun toi­vom­me pe­rus­tus­ta ky­sy­tään.

Toi­si­naan us­ko­vai­set ko­ke­vat pai­net­ta ja pilk­kaa maa­il­man ta­hol­ta. Pie­ta­ri kir­joit­taa en­sim­mäi­ses­sä kir­jees­sään (3:16–17): ”Mut­ta vas­tat­kaa sä­vyi­säs­ti ja kun­ni­oit­ta­vas­ti ja säi­lyt­tä­kää oma­tun­ton­ne puh­taa­na – – sil­loin ne, jot­ka par­jaa­vat tei­dän hy­vää va­el­lus­tan­ne kris­tit­ty­nä, jou­tu­vat hä­pe­ään juu­ri sii­nä, mis­tä tei­tä pa­net­te­le­vat. Pa­rem­pi on teh­dä hy­vää ja kär­siä, jos niin on Ju­ma­lan tah­to, kuin kär­siä pa­ho­jen te­ko­jen täh­den.”

Jee­sus va­roit­taa sii­tä, mi­ten Ju­ma­lan val­ta­kun­nan raja voi kul­kea jopa per­he­pii­rin si­säl­lä. Sa­tut­ta­vaa on, jos lä­hei­nen ka­dot­taa elä­vän us­kon ja nä­kee Ju­ma­lan val­ta­kun­nan hal­pa-ar­voi­se­nav. Nämä vai­vat on kui­ten­kin kes­tet­tä­vä lop­puun as­ti. ”Kun tei­tä sol­va­taan Kris­tuk­sen ni­men täh­den, te olet­te au­tu­aat, sil­lä tei­dän yl­län­ne on kirk­kau­den Hen­ki, Ju­ma­lan Hen­ki.” (1. Piet. 4:14.)

Tai­vaa­seen pää­sy mer­kit­see lo­pul­lis­ta pe­las­tus­ta kil­voi­tuk­sen vai­vois­ta. Vä­sy­neil­le ju­lis­te­taan mat­kal­le voi­mak­si Ju­ma­lan voi­maa, evan­ke­liu­mia syn­tien an­teek­si­an­ta­muk­ses­ta Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä.

Har­ri Hau­ta­la

Ku­vis­tus­ku­va: Eve­lii­na Sauk­ko

Ta­pa­nin­päi­vä, Kris­tuk­sen to­dis­ta­jat

BIB­LIA: Kat­so, minä lä­he­tän tei­dät niin­kuin lam­paat sut­ten kes­kel­le: ol­kaat sen­täh­den tai­ta­vat niin­kuin käär­meet, ja va­kaat niin­kuin kyyh­kyi­set.

Mut­ta ka­vah­ta­kaat ih­mi­siä; sil­lä he ylö­nan­ta­vat tei­dät raas­tu­piin­sa, ja sy­na­go­gis­san­sa he ho­su­vat tei­tä. Te vie­dään myös pää­mies­ten ja ku­nin­gas­ten eteen mi­nun täh­te­ni, heil­le ja pa­ka­noil­le to­dis­tuk­sek­si. Kuin he tei­tä ylö­nan­ta­vat, äl­käät mu­reh­ti­ko, kuin­ka eli mitä tei­dän pi­tää pu­hu­man; sil­lä teil­le an­ne­taan sil­lä het­kel­lä, mitä tei­dän pi­tää pu­hu­man. Sil­lä et­te te ole, jot­ka pu­hut­te, vaan tei­dän Isän­ne Hen­ki, joka teis­sä pu­huu.

Mut­ta veli an­taa ylön vel­jen­sä kuo­le­maan, ja isä po­jan, ja lap­set kar­kaa­vat van­hem­pia vas­taan, ja an­ta­vat tap­paa hei­tä, Ja te tu­let­te vi­hat­ta­vak­si kai­kil­ta mi­nun ni­me­ni täh­den. Mut­ta joka lop­puun as­ti vah­va­na py­syy, hän tu­lee au­tu­aak­si.

RAA­MAT­TU 1992: ”Minä lä­he­tän tei­dät kuin lam­paat su­sien kes­kel­le. Ol­kaa siis vii­sai­ta kuin käär­meet ja vi­at­to­mia kuin kyyh­ky­set.

”Pi­tä­kää va­ran­ne, sil­lä ih­mi­set vie­vät tei­dät oi­keu­den eteen ja ruos­ki­vat tei­tä sy­na­go­gis­saan. Maa­her­ro­jen ja ku­nin­kai­den­kin eteen tei­tä tul­laan vie­mään mi­nun ta­ki­a­ni, to­dis­tuk­sek­si heil­le ja kan­soil­le. Mut­ta kun tei­dät luo­vu­te­taan vi­ra­no­mais­ten kä­siin, äl­kää ol­ko huo­lis­san­ne sii­tä, mi­ten tai mitä pu­hui­sit­te, sil­lä teil­le an­ne­taan tuo­na het­ke­nä sa­nat, jot­ka tei­dän tu­lee pu­hua. Te et­te puhu it­se, teis­sä pu­huu Isän­ne Hen­ki.

”Veli an­taa vel­jen­sä sur­mat­ta­vak­si, isä lap­sen­sa, ja lap­set nou­se­vat van­hem­pi­aan vas­taan ja tuot­ta­vat heil­le kuo­le­man. Kaik­ki tu­le­vat vi­haa­maan tei­tä mi­nun ni­me­ni täh­den, mut­ta se, joka kes­tää lop­puun as­ti, pe­las­tuu.