Pie­nen po­jan ruu­mis me­ren ran­nal­la he­rät­ti ih­mi­set huo­maa­maan Lähi-idän so­dan ja­lois­ta pa­ke­ne­vien pa­ko­lais­ten suu­ren kär­si­myk­sen.

Vuo­sien ajan olim­me so­das­ta tie­toi­sia. Ker­ta toi­sen­sa jäl­keen ohi­tim­me uu­ti­set. Ne ei­vät kos­ket­ta­neet riit­tä­väs­ti, tur­ruim­me nii­hin.

Kuva yh­des­tä pie­nes­tä po­jas­ta muut­ti mei­tä. Ku­van vai­ku­tuk­ses­ta sota tuli lä­hel­le ja sai ai­kaan aut­ta­mi­sen ha­lun mo­nis­sa kan­sois­sa ja mil­joo­nis­sa ih­mi­sis­sä. Eh­kä kuva sai mei­dät huo­maa­maan, kuin­ka kau­ka­na­kin ole­vat ih­mi­set ovat lä­him­mäi­si­äm­me, joi­ta mei­dän pi­tää aut­taa.

Lä­him­mäi­sen lau­peut­ta

Kau­an sit­ten Je­ri­koon joh­ta­van tien var­rel­la ma­ka­si pa­hoin­pi­del­ty, haa­voi­tet­tu, ve­ril­le lyö­ty ja alas­to­mak­si ryös­tet­ty mies. Pian sa­maa tie­tä kul­ki pap­pi, huo­ma­si pa­hoin­pi­del­lyn tar­vit­se­van apua – ja meni ohit­se. Koh­ta tuli toi­nen kul­ki­ja, lee­vi­läi­nen, sa­mal­le pai­kal­le, ja hän­kin meni väis­tä­en ohit­se.

Vii­mein tuli hal­vek­sit­tu sa­ma­ri­a­lai­nen. Huo­ma­tes­saan apua tar­vit­se­van, haa­voil­le ha­ka­tun mie­hen, hän tar­jou­tui aut­ta­maan. Sa­ma­ri­a­lai­nen hoi­ti ja si­toi haa­vat, nos­ti mie­hen juh­tan­sa sel­kään ja vei ma­ja­ta­loon. Ta­lon isän­näl­le hän sa­noi: ”Hoi­da hän­tä” ja mak­soi hoi­don etu­kä­teen. ”Jos si­nul­le koi­tuu enem­män ku­lu­ja, minä kor­vaan ne, kun tu­len ta­kai­sin.” (Luuk. 10:34–35.)

Tut­tu ker­to­mus jat­kuu ky­sy­myk­sel­lä: ”Kuka näis­tä kol­mes­ta si­nun mie­les­tä­si oli ryös­te­tyn mie­hen lä­him­mäi­nen?” (Luuk. 10:36.) Ky­sy­myk­seen oli help­po vas­ta­ta: ”Se, joka osoit­ti hä­nel­le lau­peut­ta (Luuk. 10:37).” Var­maan me­kin vas­tai­sim­me sa­moin.

Ju­ma­la aut­taa ja vah­vis­taa

Jos meil­le tä­män päi­vän ih­mi­sil­le esi­te­tään ky­sy­mys ”Kuka on si­nun lä­him­mäi­se­si?” mitä vas­tai­sim­me? Lu­et­te­li­sim­me­ko jou­kon ih­mi­siä? En­tä jos kään­näm­me ky­sy­myk­sen toi­sin päin: ”Kuka ei ole si­nun lä­him­mäi­se­si?” Mitä sii­hen vas­tai­sim­me? Het­ken mie­tit­ty­äm­me voi­sim­me muis­taa jos­sain kau­ka­na asu­via, meil­le tun­te­mat­to­mia mai­ta ja kan­so­ja, joi­ta em­me tun­ti­si lä­him­mäi­sik­sem­me.

Her­ram­me tuli Va­pah­ta­jak­si ja lä­him­mäi­sek­si myös kau­kai­sis­sa mais­sa asu­vil­le. ”Kuul­kaa mi­nua, kau­kai­set ran­nat, kuun­nel­kaa, kan­sa­kun­nat, jot­ka asut­te etääl­lä!” (Jes. 49:1.) ”Sinä, jon­ka kä­teen minä tar­tuin, jon­ka minä toin maan ää­ris­tä ja kut­suin kau­kai­sim­mis­ta kol­kis­ta, jol­le minä sa­noin: – – älä pel­kää, minä olen si­nun kans­sa­si. älä ar­ka­na pä­lyi­le ym­pä­ril­le­si – minä olen si­nun Ju­ma­la­si. Minä vah­vis­tan si­nua, minä au­tan si­nua. Minä tuen si­nua va­kaal­la, lu­jal­la kä­del­lä­ni.” (Jes. 41:9–10.)

Vie­lä­kin on ma­ja­ta­loon saat­ta­jia

Sa­no­ma Jee­suk­sen sam­mu­mat­to­mas­ta rak­kau­des­ta syn­nin tei­tä kul­ke­via, kau­ka­na me­rien ja mai­den ää­ril­lä asu­via koh­taan on ta­voit­ta­nut mei­dät­kin, kak­si­tu­hat­ta vuot­ta myö­hem­min elä­vät ih­mi­set. Kris­tuk­sen ar­mon ja lau­peu­den koh­dan­nei­na ja sii­tä osal­li­sek­si pääs­sei­nä saam­me lois­taa hä­nen va­lo­aan ja rak­kaut­taan ym­pä­ris­tööm­me.

Lä­him­mäis­ten aut­ta­mi­nen voi ol­la käy­tän­nön di­a­ko­ni­aa, pie­niä, huo­maa­mat­to­mia te­ko­ja. Se voi ol­la myös mas­sii­vis­ta, suur­ten jouk­ko­jen yh­teis­tä apua hä­däs­sä ole­via koh­taan.

Par­hain­kaan ai­neel­li­nen apu ei kui­ten­kaan voi pois­taa syn­nin hä­tää. Ker­to­muk­sen mies sai avun sie­lul­leen ja hoi­don haa­voil­leen. Vie­lä­kin kul­kee ”lau­pi­ai­ta sa­ma­ri­a­lai­sia” kor­jaa­mas­sa sie­lun­vi­hol­li­sen ryös­tä­miä ih­mi­siä, hoi­ta­mas­sa haa­vo­ja ja saat­ta­mas­sa ma­ja­ta­loon.

Hoi­to on jo mak­set­tu. Kris­tus it­se mak­soi sen kär­si­mi­sel­lään ja kuo­le­mal­laan. Ma­ja­ta­loon au­te­tut pu­e­taan juh­la­pu­kuun siu­naa­mal­la kaik­kien syn­tien an­teek­si­an­ta­muk­sel­la si­säl­le Ju­ma­lan val­ta­kun­nan asuk­kaak­si.

Her­käk­si tee sy­dä­me­ni, et­tä toi­set huo­mai­sin, ah­dis­tuk­set vel­jie­ni omik­se­ni tun­ti­sin, et­tä huol­taan it­ke­väl­tä pyyh­ki­sin pois kyy­ne­len, et­tä ja­non uu­vut­ta­man toi­sin maa­han läh­tei­den (Vk. 439:3).

Jou­ni Le­so­nen

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 17.8.2016

Kuva: Heik­ki Vuo­no­ka­ri

Evan­ke­liu­mi­teks­ti: Luuk. 10:25–37

Bib­lia

Ja kat­so, yk­si lai­nop­pi­nut nou­si ja kiu­sa­si hän­tä, sa­no­en: Mes­ta­ri, mitä mi­nun pi­tää te­ke­män, et­tä minä ijan­kaik­ki­sen elä­män pe­ri­sin? Mut­ta hän sa­noi hä­nel­le: Mitä lais­sa on kir­joi­tet­tu? Kuin­kas luet? Ja hän vas­ta­si ja sa­noi: si­nun pi­tää ra­kas­ta­man Her­raa si­nun Ju­ma­laas kai­kes­ta si­nun sy­dä­mes­täs, ja kai­kes­ta si­nun sie­lus­tas, ja kai­kes­ta si­nun voi­mas­tas, ja kai­kes­ta si­nun mie­lel­täs: ja si­nun lä­him­mäis­täs niin­kuin it­si­äs. Niin hän sa­noi hä­nel­le: oi­kein sinä vas­ta­sit; tee se, niin sinä saat elää. Mut­ta hän tah­toi it­sen­sä van­hurs­kaak­si teh­dä ja sa­noi Jee­suk­sel­le: ku­kas mi­nun lä­him­mäi­se­ni on? Jee­sus vas­ta­si ja sa­noi: yk­si ih­mi­nen meni alas Je­ru­sa­le­mis­ta Je­ri­koon, ja tuli ryö­vä­rien kä­siin, jot­ka hä­nen alas­ti rii­sui­vat ja haa­voit­ti­vat, me­ni­vät pois ja jät­ti­vät hä­nen puo­li­kuol­leek­si. Niin ta­pah­tui, et­tä yk­si pap­pi sitä tie­tä va­el­si, ja kuin hän hä­nen näki, meni hän ohit­se. Niin myös lee­vi­läi­nen, kuin hän tuli sil­le pai­kal­le, ja näki hä­nen, ja meni ohit­se. Mut­ta yk­si sa­ma­ri­a­lai­nen va­el­si, ja tuli hä­nen ty­kön­sä, ja kuin hän näki hä­nen, ar­mah­ti hän hän­tä, ja tuli ja si­toi hä­nen haa­van­sa ja vuo­dat­ti sii­hen öl­jyä ja vii­naa, ja pani juh­tan­sa pääl­le, ja vei hä­nen ma­jaan, ja kor­ja­si hän­tä. Ja toi­se­na päi­vä­nä mat­kus­ti hän, ja ot­ti kak­si pen­ni­kiä ja an­toi isän­näl­le, ja sa­noi hä­nel­le: kor­jaa hän­tä, ja jos sinä enem­män ku­lu­tat, niin minä pa­la­tes­sa­ni mak­san si­nul­le. Kuka siis näis­tä kol­mes­ta oli si­nun näh­däk­ses hä­nen lä­him­mäi­sen­sä, joka ryö­vä­rien kä­siin oli tul­lut? Niin hän sa­noi: joka lau­piu­den teki hä­nen koh­taan­sa. Niin sa­noi Jee­sus hä­nel­le: mene ja tee sinä myös niin.

Raa­mat­tu 1992

Muu­an lai­no­pet­ta­ja ha­lu­si pan­na Jee­suk­sen ko­e­tuk­sel­le. Hän ky­syi: ”Opet­ta­ja, mitä mi­nun pi­tää teh­dä, jot­ta sai­sin omak­se­ni ian­kaik­ki­sen elä­män?” Jee­sus sa­noi hä­nel­le: ”Mitä lais­sa sa­no­taan? Mitä sinä it­se siel­tä luet?” Mies vas­ta­si: ”Ra­kas­ta Her­raa, Ju­ma­laa­si, koko sy­dä­mes­tä­si ja koko sie­lus­ta­si, koko voi­mal­la­si ja koko ym­mär­ryk­sel­lä­si, ja lä­him­mäis­tä­si niin kuin it­se­ä­si.” Jee­sus sa­noi: ”Oi­kein vas­ta­sit. Tee näin, niin saat elää.” Mies tah­toi osoit­taa, et­tä hän nou­dat­ti la­kia, ja jat­koi: ”Kuka sit­ten on mi­nun lä­him­mäi­se­ni?” Jee­sus vas­ta­si hä­nel­le näin: ”Eräs mies oli mat­kal­la Je­ru­sa­le­mis­ta Je­ri­koon, kun ros­vo­jouk­ko yl­lät­ti hä­net. Ros­vot vei­vät hä­nel­tä vaat­teet­kin pääl­tä ja piek­si­vät hä­net ve­ril­le. Sit­ten he läh­ti­vät tie­hen­sä ja jät­ti­vät hä­net hen­ki­hie­ve­riin. Sa­maa tie­tä sat­tui tu­le­maan pap­pi, mut­ta mie­hen näh­des­sään hän väis­ti ja meni ohi. Sa­moin teki pai­kal­le osu­nut lee­vi­läi­nen: kun hän näki mie­hen, hän­kin väis­ti ja meni ohi. Mut­ta sit­ten tuli sa­maa tie­tä muu­an sa­ma­ri­a­lai­nen. Kun hän saa­pui pai­kal­le ja näki mie­hen, hä­nen tuli tätä sää­li. Hän meni mie­hen luo, va­le­li tä­män haa­voi­hin öl­jyä ja vii­niä ja si­toi ne. Sit­ten hän nos­ti mie­hen juh­tan­sa sel­kään, vei hä­net ma­ja­ta­loon ja piti hä­nes­tä huol­ta. Seu­raa­va­na aa­mu­na hän ot­ti kuk­ka­ros­taan kak­si de­naa­ria, an­toi ne ma­ja­ta­lon isän­näl­le ja sa­noi: ’Hoi­da hän­tä. Jos si­nul­le koi­tuu enem­män ku­lu­ja, minä kor­vaan ne, kun tu­len ta­kai­sin.’ Kuka näis­tä kol­mes­ta si­nun mie­les­tä­si oli ryös­te­tyn mie­hen lä­him­mäi­nen?” Lai­no­pet­ta­ja vas­ta­si: ”Se, joka osoit­ti hä­nel­le lau­peut­ta.” Jee­sus sa­noi: ”Mene ja tee sinä sa­moin.”