Ee­ro Nuo­li­o­ja

Us­ko­mi­sen es­tee­nä ole­vat asi­at kan­nat­taa rai­va­ta pois.

Eräs mies teki tär­ke­än ky­sy­myk­sen pää­sys­tä ian­kaik­ki­seen elä­mään. Jee­sus vas­ta­si sii­hen, mut­ta mies va­lit­si toi­sin. Hyvä vas­taus on tar­jol­la tä­män­kin päi­vän ky­sy­jäl­le. Kan­nat­taa va­li­ta pa­rem­min kuin tuo mies.

Evan­ke­liu­mit ker­to­vat kol­mes­ti rik­kaal­le mie­hel­le tar­jol­la ol­lees­ta pe­las­tu­mi­ses­ta. Mar­kus to­te­aa, et­tä muu­an mies tuli juok­su­jal­kaa Jee­suk­sen luo. Luu­kas ker­too, et­tä tämä oli kor­ke­as­sa ase­mas­sa. Mat­teus tie­tää, et­tä mies oli nuo­ru­kai­nen.

Ker­to­muk­ses­ta muis­tu­vat par­hai­ten Jee­suk­sen sa­nat ope­tus­lap­sil­le: ”Hel­pom­pi on ka­me­lin men­nä neu­lan­sil­mäs­tä kuin rik­kaan pääs­tä Ju­ma­lan val­ta­kun­taan.”

Mie­leen­pai­nu­va ja yti­me­käs on myös Jee­suk­sen ke­ho­tus mie­hel­le: ”Seu­raa mi­nua.” Näil­lä sa­noil­la­han Jee­sus usein kut­sui ih­mi­siä.

Osu­vas­ti on myös kir­kon kas­te­kaa­vaan va­lit­tu Jee­suk­sen sa­nat: ”Minä olen maa­il­man valo. Se, joka seu­raa mi­nua, ei kul­je pi­me­äs­sä, vaan hä­nel­lä on elä­män valo.” (Joh. 8:12.)

Mitä mi­nun pi­tää teh­dä?

Evan­ke­liu­mi­teks­tis­sä mies tuli juok­su­jal­kaa Jee­suk­sen luo, pol­vis­tui ja ky­syi, mitä hä­nen pi­tää teh­dä, jot­ta pe­ri­si ian­kaik­ki­sen elä­män. Hä­nel­lä oli kii­re esit­tää ky­sy­mys.

Kes­kus­te­lus­sa Jee­sus yl­lät­tä­en nos­ti esiin kym­me­nes­tä käs­kys­tä kuu­si, jot­ka kä­sit­te­le­vät ih­mis­suh­tei­ta. Mies sa­noi, et­tä hän on nou­dat­ta­nut nii­tä nuo­res­ta pi­tä­en – eli sii­tä al­ka­en, kun hä­nes­tä 12–13-vuo­ti­aa­na oli tul­lut ”lain poi­ka”.

Vas­taus oli var­maan ai­to. Pe­rin­ne­hän vel­voit­ti nou­dat­ta­maan lain vel­vol­li­suu­det. Kun Paa­va­li­kin muis­te­li elä­mään­sä fa­ri­seuk­se­na, hän sa­noi: ”La­kiin pe­rus­tu­va van­hurs­kau­te­ni oli moit­tee­ton” (Fil. 3:6).

Jee­sus ei moit­ti­nut ri­kas­ta mies­tä, vaan ker­toi, mikä puut­tui ja mi­ten puu­te kor­ja­taan. Mies syn­kis­tyi ja läh­ti su­rul­li­se­na pois. Hän ei ol­lut val­mis luo­pu­maan sii­tä rik­kau­des­ta, mikä täyt­ti hä­nen mie­len­sä, aja­tuk­sen­sa ja sy­dä­men­sä ja es­ti seu­raa­mas­ta Jee­sus­ta.

Köy­hä voi ol­la ri­kas

Täs­sä evan­ke­liu­min kat­kel­mas­sa Jee­sus sa­noo ope­tus­lap­sil­leen tois­tu­vas­ti, mi­ten rik­kaan on vai­kea pääs­tä Ju­ma­lan val­ta­kun­taan. Rik­kaus voi ol­la ra­haa ja ta­va­raa, mut­ta myös it­se­riit­tois­ta asen­noi­tu­mis­ta Ju­ma­lan sa­nan edes­sä: ”Kaik­kea tätä olen nou­dat­ta­nut nuo­res­ta pi­tä­en.”

Omai­suu­teen liit­ty­vä rik­kaus – ja myös köy­hyys – ovat sekä siu­naus et­tä ko­et­te­le­mus. Köy­hä­kin voi ol­la ri­kas. Kun sota-ai­ka­na oli ky­syt­ty kar­ja­lai­sel­ta us­ko­vai­sel­ta eva­kol­ta ko­ke­muk­sia, hän oli vas­tan­nut, et­tei puu­tu mi­tään.

Kuka voi pe­las­tua?

Ope­tus­lap­set oli­vat ih­meis­sään, eh­kä pe­lois­saan­kin Jee­suk­sen sa­no­ja kuun­nel­les­saan. He ky­se­li­vät toi­sil­taan: ”Kuka sit­ten voi pe­las­tua?” Heis­tä ku­kaan ei ol­lut ri­kas. Sil­ti ky­sy­mys as­kar­rut­ti hei­tä.

Mi­nul­le oli kos­ket­ta­va ja yl­lät­tä­vä­kin ko­ke­mus, kun hy­vin iä­käs us­ko­vai­nen ker­toi, et­tä hän­tä pe­lot­taa, pää­see­kö pe­ril­le ja jak­saa­ko us­koa lop­puun as­ti. Jee­sus vas­ta­si ope­tus­lap­sil­le – ja meil­le: ”Ih­mi­sel­le se on mah­do­ton­ta, mut­ta ei Ju­ma­lal­le. Ju­ma­lal­le on kaik­ki mah­dol­lis­ta.”

Vas­taus on va­loi­sa ja loh­dul­li­nen. Kan­nat­taa rai­va­ta es­teet pois, ot­taa vas­taan evan­ke­liu­mi ja tur­vau­tua sii­hen joka päi­vä.

”Se on Ju­ma­lan voi­ma ja se tuo pe­las­tuk­sen – – Us­kos­ta van­hurs­kas saa elää.” (Room. 1:16–17.) Jee­sus kat­soo mei­hin rak­kaas­ti ja sa­noo: ”Seu­raa mi­nua.”