Jee­suk­sen äi­ti ku­va­taan iko­neis­sa sees­tei­sen rau­hal­li­se­na. Ai­van var­mas­ti Her­ran äi­ti sai tun­tea iloa ja rau­haa. Yh­tä ai­kaa Ma­ria on myös esi­ku­va it­se­näi­syy­des­tä ja roh­keu­des­ta.

Tu­tus­tu­mi­nen Her­ran äi­din elä­mään on ri­kas ko­ke­mus. Hä­nen elä­mäs­sään nä­kyy yh­tä ai­kaa epä­var­muus ja kipu, mut­ta myös Ju­ma­lan läs­nä­o­lon tuo­ma loh­du­tus.

Kun nuo­ri nai­nen saa kuul­la tu­le­van­sa Mes­si­aan äi­dik­si, hän esit­tää ky­sy­myk­sen: ”Mi­ten se on mah­dol­lis­ta?” Ma­ri­an ta­voin asi­aa on ih­me­tel­ty su­ku­pol­vi toi­sen­sa jäl­keen.

Ma­ri­an esit­tä­mä ky­sy­mys on mo­nel­le ih­mi­sel­le tänä päi­vä­nä­kin us­ko­mi­sen es­te. Aja­tus neit­sees­tä syn­ty­mi­ses­tä on ny­ky­päi­vän ih­mi­sel­le ai­na­kin yh­tä kä­sit­tä­mä­tön kuin se oli Her­ran äi­dil­le.

Elä­män ar­voi­tuk­siin em­me saa kos­kaan tyh­jen­tä­vää vas­taus­ta. Ju­ma­la voi an­taa elä­män kaut­ta vas­tauk­sen, min­kä va­ras­sa us­ko Ju­ma­lan joh­da­tuk­seen säi­lyy.

Eli­sa­bet saat­ta­ja­na

Ju­ma­la ei jät­tä­nyt Ma­ri­aa yk­sin. Ma­ri­al­le osoi­tet­tiin saat­ta­jak­si hä­nen su­ku­lai­sen­sa Eli­sa­bet. Ma­ria ei hy­län­nyt tätä apua, vaan oli val­mis kuun­te­le­maan ja läh­te­mään liik­keel­le, kun Ju­ma­la pu­hui. En­ke­lin il­moit­ta­ma Ju­ma­lan vies­ti oli niin tär­keä, et­tä se syr­jäyt­ti ar­vo­jär­jes­tyk­ses­sä muut asi­at. Ma­ria läh­ti kii­rees­ti.

Help­po ei ol­lut myös­kään Eli­sa­be­tin osa. Hän ja hä­nen mie­hen­sä Sa­ka­ri­as oli­vat kai­van­neet omaa las­ta. Ju­ma­la ei ol­lut heil­le las­ta an­ta­nut. Asi­an teki vie­lä ki­pe­äm­mäk­si se, et­tä lap­se­ton Eli­sa­bet oli saa­nut ko­kea ih­mis­ten hal­vek­sun­taa.

Kun sit­ten Eli­sa­be­tin koh­dal­la ta­pah­tui ih­me, hän py­syt­te­li vii­si kuu­kaut­ta pois­sa nä­ky­vil­tä ja ajat­te­li: ”Tä­män on Her­ra mi­nul­le teh­nyt. Hän on kat­so­nut mi­nun puo­lee­ni.”

Sa­ka­ri­as ei us­ko­nut en­ke­liä, joka toi hä­nel­le vies­tin Ju­ma­lan hä­nel­le an­ta­mas­ta lah­jas­ta, lap­ses­ta: ”Mis­tä voin tie­tää, et­tä niin käy? Mi­nä­hän olen jo van­ha, ja vai­mo­ni­kin on iä­käs.” Eli­sa­be­tin yk­si­näi­syyt­tä ko­ros­ti se, et­tä Ju­ma­la teki hä­nen mie­hen­sä my­käk­si.

Nai­set tois­ten­sa tu­ke­na

Kun kak­si it­ses­sään kiu­sat­tua Ju­ma­lan las­ta koh­ta­si toi­sen­sa, to­teu­tui­vat ker­to­muk­ses­sa Jee­suk­sen sa­nat: ”Sil­lä mis­sä kak­si tai kol­me on kool­la mi­nun ni­mes­sä­ni, siel­lä minä olen hei­dän kes­kel­lään” (Matt. 18:20).

Raa­mat­tu ker­too Eli­sa­be­tin täyt­ty­neen Py­häl­lä Hen­gel­lä. Täyt­ty­mi­nen nä­kyi sel­ke­än vies­tin an­ta­mi­se­na: ”Siu­nat­tu olet sinä, nai­sis­ta siu­na­tuin, ja siu­nat­tu si­nun koh­tu­si he­del­mä!”

Eli­sa­be­tin lap­ses­ta tuli Jo­han­nes Kas­ta­ja, Jee­suk­sen edel­lä­kä­vi­jä. Sitä hän oli jo äi­tin­sä koh­dus­sa. Hän syn­tyi en­nen Jee­sus­ta. Eli­sa­bet koki lap­sen liik­keen koh­dus­sa vies­ti­nä.

Ju­ma­lan syn­ty­mi­nen ih­mi­sek­si on us­kom­me kul­ma­ki­viä. Her­ran äi­ti sai kan­taa ja suo­jel­la Ju­ma­lan ai­no­aa poi­kaa. Van­ha Eli­sa­bet näki tä­män ih­meen. Kol­men kuu­kau­den ajan hän piti Ma­ri­aa ko­dis­saan vie­raa­naan. Ma­ria ja Eli­sa­bet sai­vat ker­toa toi­sil­leen Ju­ma­lan ar­mos­ta ja rak­kau­des­ta.

Lu­pauk­set täyt­tyi­vät

Eli­sa­be­tin sa­nat Ma­ri­as­ta ker­to­vat us­kon­van­hurs­kau­den vies­tiä: ”Au­tu­as sinä, joka us­koit! Her­ran si­nul­le an­ta­ma lu­paus on täyt­ty­vä!”

Eli­sa­be­tin ja Ma­ri­an lap­set me­net­ti­vät mo­lem­mat us­kon­sa täh­den hen­ken­sä. Sii­tä huo­li­mat­ta sa­nat ”Her­ran an­ta­ma lu­paus on täyt­ty­vä” ovat tot­ta. Ma­ria ja Eli­sa­bet sai­vat näh­dä omas­sa elä­mäs­sään Ju­ma­lan lu­paus­ten täyt­ty­vän. He saa­vat yh­des­sä tois­ten Ju­ma­lan las­ten kans­sa koh­da­ta lap­sen­sa tai­vaan kun­ni­as­sa.

Ma­ria oli siu­nat­tu, sil­lä hän ot­ti us­kol­la vas­taan Ju­ma­lan lu­pauk­set. Ma­ria on us­kon esi­ku­va myös tänä ai­ka­na elä­väl­le Ju­ma­lan lap­sel­le.

Mar­kus Kop­pe­roi­nen

Raa­ma­tun­koh­tia, joi­hin kir­joi­tus poh­jau­tuu:

Ma­ri­an il­mes­tys­päi­vä: Luuk. 1:39–45, Ps. 113:1–8, 1. Moos. 3:8–15, Gal. 4:3–7.

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 19.3.2014.