Evan­ke­liu­mi­teks­tin edel­lä Jee­sus oli sai­rai­den ja toi­saal­ta fa­ri­seuk­sien ym­pä­röi­mä­nä. Jee­suk­sen pe­räs­sä kul­ki pal­jon vä­keä, ja hän pa­ran­si kaik­ki sai­raat (Matt.12:15).

Fa­ri­seuk­set kuu­li­vat Jee­suk­sen ih­me­te­ois­ta ja nä­ki­vät myös it­se ih­mei­den ta­pah­tu­van. Mo­net ky­se­li­vät: ”En­tä­pä jos tämä on Daa­vi­din Poi­ka?” Us­kon he­rää­mi­nen ai­heut­ti fa­ri­seuk­sis­sa ah­dis­tus­ta. Hei­dän suus­taan tu­li­kin tuo­mio: ”It­sen­sä Bel­se­bu­lin, pää­pa­ho­lai­sen, avul­la hän pa­ho­ja hen­kiä kar­kot­taa” (Matt. 12:23–24).

Jee­sus tun­si hei­dän aja­tuk­sen­sa, ja vas­ta­si heil­le pe­rus­teel­li­ses­ti sel­vit­tä­en pää­pa­ho­lai­sen ja Py­hän Hen­gen työn ero­a­vai­suuk­sia. Hän pu­hui myös her­jaa­mi­ses­ta ja Py­hän Hen­gen pil­kas­ta. Tä­hän kes­kus­te­lu­ti­lan­tee­seen liit­ty­vät Jee­suk­sen va­roi­tuk­sen sa­nat kel­vot­to­man puun he­del­mis­tä.

He­del­mis­tä puu tun­ne­taan

Jee­sus pu­hui fa­ri­seuk­sil­le kah­des­ta puus­ta. Pu­heen si­säl­tö on help­po ym­mär­tää: hyvä puu tuot­taa hy­vää he­del­mää, huo­no puu tuot­taa huo­noa he­del­mää. Mer­kil­le pan­ta­vaa on, et­tä täs­sä­kin yh­tey­des­sä Jee­sus ker­too ole­van vain kak­si us­ko­mi­sen laa­tua. Ih­mi­nen elää joko us­kos­ta tai epä­us­kos­ta.

Ih­mi­nen, joka saa elää Py­hän Hen­gen voi­mas­ta, tuot­taa Hen­gen he­del­miä. Us­ko nä­kyy ulos­päin rak­kau­te­na, ilo­na, rau­ha­na, kär­si­väl­li­syy­te­nä, hy­vyy­te­nä, us­kol­li­suu­te­na, lem­pey­te­nä ja it­se­hil­lin­tä­nä (Gal. 5:22–23). Us­ko­va ei usein it­se ym­mär­rä hei­jas­ta­van­sa Py­hän Hen­gen voi­maa maa­il­mas­sa.

Jee­suk­sen vuo­ri­saar­nas­sa Py­hän Hen­gen voi­ma tu­lee py­säyt­tä­väl­lä ta­val­la to­dek­si: ”Te olet­te maa­il­man valo. Ei kau­pun­ki voi py­syä kät­kös­sä, jos se on yl­hääl­lä. Ei­kä lamp­pua, kun se sy­ty­te­tään, pan­na va­kan al­le, vaan lam­pun­jal­kaan. Sii­tä se lois­taa kai­kil­le huo­nees­sa ole­vil­le.” (Matt. 5:14–15.)

Ar­ki­set us­kon tun­te­muk­set liit­ty­vät sii­hen ko­ke­muk­seen, et­tä oma hor­ju­va us­ko tuot­taa vain huo­noa he­del­mää. Täl­lai­nen us­kon ko­ke­mus ei ole vää­rä; sil­loin säi­lyy halu hoi­taa us­koa Ju­ma­lan ar­mon ja an­teek­si­an­ta­muk­sen va­ras­sa.

Fa­ri­seuk­sien epä­us­ko puo­les­taan hei­jas­te­li us­kot­te­lua omas­ta hy­vyy­des­tä. Fa­ri­seuk­sien toi­min­ta ja pu­heet Jee­sus­ta ja hä­nen seu­raa­ji­aan koh­taan nä­kyi­vät ”huo­no­jen pui­den huo­noi­na he­del­mi­nä”. Jee­suk­sen puhe fa­ri­seuk­sil­le oli ko­vaa: ”Te kyy­käär­meen si­ki­öt, kuin­ka tei­dän pu­heen­ne voi­si ol­la hy­vää, kun it­se olet­te pa­ho­ja!” (Matt. 12:34.)

Fa­ri­seuk­sil­la oli te­ke­mät­tä pa­ran­nus omis­ta syn­neis­tään. Omas­ta voi­mas­taan elä­vä saat­taa ol­la hy­vin an­ka­ra lä­him­mäis­tä koh­taan. Se tu­lee usein il­mi il­ke­ä­nä pu­hee­na. Täl­löin ih­mi­nen elää tois­ten vi­ko­jen kau­his­te­lus­ta ja juo­ru­a­mi­ses­ta ei­kä näe tar­vet­ta nöy­ryy­teen ja omien pu­hei­den an­teek­si­pyy­tä­mi­seen.

Epä­us­ko tuot­taa omat he­del­män­sä, joi­ta ovat muu­an mu­as­sa vi­ha­mie­li­syys, rii­dat, kiih­koi­lu, juo­nit­te­lu, eri­pu­rai­suus ja ka­teus (Gal. 5:19–21). Tä­män to­del­li­suu­den kes­kel­lä fa­ri­seuk­set näyt­ti­vät elä­vän.

Vas­tuu tur­has­ta pu­hees­ta

Jo­kai­sen on ker­ran ol­ta­va tuo­ma­rin edes­sä vas­taa­mas­sa te­ois­taan ja pu­heis­taan. Tur­has­ta ja hyö­dyt­tö­mäs­tä pu­hees­ta­kin on teh­tä­vä tili. Pu­hu­mi­nen ys­tä­väl­li­ses­ti kai­kil­le lä­him­mäi­sil­le ei ole ai­na help­poa. Tur­han pu­hu­mi­sen vält­tä­mi­nen on vie­lä vai­ke­am­paa. Vas­tuul­li­suut­ta ja vii­saut­ta pu­hu­mi­seem­me on tar­peen ru­koil­la Ju­ma­lal­ta. Pu­hu­mi­seen oi­kei­na het­ki­nä si­säl­tyy siu­naus: ”Kul­ta­o­me­noi­ta ho­pe­a­mal­jois­sa ovat oi­ke­aan ai­kaan lau­su­tut sa­nat” (Sa­nanl. 25:11) ja ”Kie­len va­ras­sa on elä­mä ja kuo­le­ma – niin kuin kiel­tä vaa­lit, niin kor­jaat he­del­mää” (Sa­nanl. 18:21). Sa­no­jen pe­rus­teel­la mei­dät ju­lis­te­taan ker­ran syyt­tö­mäk­si tai syyl­li­sek­si.

Ju­ma­lan val­ta­kun­nan an­teek­si­an­ta­muk­ses­sa on Py­hän Hen­gen voi­ma, joka siir­tää epä­us­kos­ta ja syn­neis­tä us­koon, iloon ja va­pau­teen. Pal­jon tar­vi­taan an­teek­si­an­ta­muk­sen sa­no­ja ja nii­den us­ko­mis­ta, jot­ta us­ko ei vä­syi­si ja tuot­tai­si huo­noa sa­toa. Ju­ma­lan ar­mon voi­ma kan­nat­te­lee us­ko­jan lo­pul­ta pe­ril­le tai­vaa­seen.

Juk­ka Jo­en­suu

Raa­ma­tun­koh­tia, joi­hin kir­joi­tus poh­jau­tuu:

13. sun­nun­tai hel­lun­tais­ta: Ps. 30: 3–6, 12–13; Sa­nanl. 18:4–8, 21; Jaak. 3:2–12; Matt. 12:33–37

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 3.9.2014.

Kuva: Mar­ket­ta Lu­mi­jär­vi