Jee­sus pu­hui hän­tä kuu­le­maan tul­leel­le vä­ki­jou­kol­le fa­ri­seus­ten ul­ko­kul­tai­suu­des­ta.

Jee­sus tie­si, et­tä kuu­li­joi­den jou­kos­sa oli muu­ta­mia, jot­ka oli­vat var­mo­ja omas­ta van­hurs­kau­des­taan. Täl­le jou­kol­le oli yh­tei­se­nä piir­tee­nä se, et­tä hei­dän ope­tuk­sen­sa ja te­kon­sa oli­vat ris­ti­rii­das­sa kes­ke­nään. Tä­hän liit­tyi myös halu ko­rot­taa it­se­ään. Heil­le fa­ri­seus­ten an­ta­ma esi­merk­ki oli kaik­ki kai­kes­sa. Sil­loin Jee­sus esit­ti ver­tauk­sen fa­ri­seuk­ses­ta ja pub­li­kaa­nis­ta.

Fa­ri­seus ja pub­li­kaa­ni

Je­ru­sa­le­min temp­pe­lis­sä pi­det­tiin kah­des­ti päi­väs­sä jul­ki­nen ru­kous­het­ki. Fa­ri­seuk­sil­le oli tär­ke­ää ru­koil­la pal­jon. Ver­tauk­sen fa­ri­seus oli mo­nien ar­vos­ta­ma hen­ki­lö, jota kun­ni­oi­tet­tiin hä­nen nä­ky­vän hurs­kau­ten­sa vuok­si. Ver­tauk­sen pub­li­kaa­ni edus­ti tois­ta ää­ri­lai­taa. Pub­li­kaa­ne­ja pi­det­tiin syn­ti­si­nä, sil­lä mo­net heis­tä hank­ki­vat va­ro­ja epä­re­hel­li­sin kei­noin.

Fa­ri­seuk­sen ru­kous

Ver­tauk­sen fa­ri­seus aset­tau­tui pai­kal­leen ru­koi­le­maan. Hä­nen ru­kouk­sen­sa al­ku kuu­los­ti oi­ke­al­ta. Ju­ma­laa saa kiit­tää sii­tä, kun hän var­je­lee jou­tu­mas­ta vää­ryy­teen. Mut­ta fa­ri­seus ei an­ta­nut ru­kouk­ses­saan kun­ni­aa Ju­ma­lal­le. Hän ylis­ti it­se­ään ja ver­ta­si it­se­ään toi­siin ih­mi­siin. Niin hän ju­lis­ti it­sen­sä van­hurs­kaak­si. Fa­ri­seus käyt­ti sa­naa ’minä’ nel­jä ker­taa ly­hy­en ru­kouk­sen ai­ka­na. Hän oli it­se­kes­kei­nen ja ku­vit­te­li ole­van­sa Ju­ma­lal­le kel­paa­va.

Juu­ta­lais­ten us­kon­nol­li­nen laki mää­rä­si vain yh­den paas­to­päi­vän vuo­des­sa, ni­mit­täin suu­ren so­vi­tus­päi­vän. Tämä fa­ri­seus oli kui­ten­kin ot­ta­nut teh­tä­väk­seen paas­to­ta kah­des­ti vii­kos­sa. Hän teki siis enem­män kuin hä­nel­tä vaa­dit­tiin. Hän us­koi sen hyö­dyt­tä­vän it­se­ään. Hän teki myös kym­me­nys­ten an­ta­mi­ses­ta it­sel­leen an­si­on. Lain mu­kaan vil­ja­sa­dos­ta piti an­taa kym­me­nyk­set joka vuo­si (5. Moos 14:22). Fa­ri­seuk­set vaa­ti­vat sen li­säk­si kym­me­nyk­set yr­teis­tä (Luuk. 11:42). Fa­ri­seuk­sen ru­kous oli näin omien te­ko­jen ja an­si­oi­den kiit­tä­mis­tä.

Pub­li­kaa­nin ru­kous

Ver­tauk­sen pub­li­kaa­ni ru­koi­li taa­em­pa­na pää pai­nuk­sis­sa. Hän tie­si ole­van­sa kau­ka­na Ju­ma­las­ta. Tul­li­mie­he­nä vää­ryy­del­lä han­kit­tu omai­suus ja muut syn­nit pai­noi­vat tun­nol­la. Hän oli kuin tuh­laa­ja­poi­ka, joka kai­pa­si syn­nin su­mus­ta Isän ko­tiin (Luuk. 15:11–32). Hä­nel­lä ei ol­lut esit­tää Ju­ma­lal­le mi­tään an­si­oi­ta. Pub­li­kaa­nin si­sin oli mur­tu­nut. Hän löi rin­taan­sa ja sa­noi: ”Ju­ma­la, ole mi­nul­le syn­ti­sel­le ar­mol­li­nen!”

Ju­ma­la voi ko­rot­taa

Jee­sus ker­toi ver­tauk­sen lo­puk­si, et­tä pub­li­kaa­ni läh­ti ko­tiin hurs­kaam­pa­na kuin fa­ri­seus (ks. jae 14, ala­vii­te). Kum­pi­kaan ei ol­lut vie­lä us­kos­ta van­hurs­kas. Fa­ri­seus ei tun­te­nut sie­lun­ti­laan­sa. Hän ha­lu­si edel­leen no­ja­ta omaan van­hurs­kau­teen­sa. Kä­si­tys ar­mos­ta ja ar­mo­val­ta­kun­nas­ta oli hä­nel­le ou­to. Fa­ri­seus ei ha­lun­nut men­nä si­säl­le Ju­ma­lan val­ta­kun­taan. Omas­ta mie­les­tään hän tun­si Ju­ma­lan tien. Fa­ri­seuk­sen ju­ma­li­suus nä­kyi ih­mis­ten edes­sä: hän et­si ih­mis­ten huo­mi­o­ta ja kii­tos­ta. Fa­ri­seus oli ko­rot­ta­nut it­sen­sä, mut­ta Ju­ma­lan sil­mis­sä hän oli ka­do­tet­tu.

Pub­li­kaa­ni oli alen­nuk­sen ti­las­sa. Täl­lai­sel­le ky­se­li­jäl­le ja ano­jal­le kel­paa Ju­ma­lan ar­mo. Voi­ma, joka it­sen­sä alen­ta­neen nos­taa, on so­vin­to­saar­na. Sitä kuu­lu­te­taan Kris­tuk­sen val­ta­kun­nas­ta. Jee­sus koh­ta­si ker­ran täl­lai­sen ar­moa ane­le­van pub­li­kaa­nin, tul­li­mies Sak­keuk­sen. Hä­nel­le Jee­sus sai ju­lis­taa kaik­kien syn­tien an­teek­si­an­ta­muk­sen. Sak­keus sai siir­tyä syn­nin pi­mey­des­tä Ju­ma­lan Po­jan val­ta­kun­taan. Kris­tuk­sen val­ta­kun­nas­ta ju­lis­te­taan edel­leen­kin ar­moa ja an­teek­si­an­ta­mus­ta. Us­kol­la vas­taa­no­tet­tu evan­ke­liu­mi va­paut­taa syn­nin ja kuo­le­man kah­leis­ta. Ju­ma­la voi joh­dat­taa ah­dis­tu­neen ru­koi­li­jan luok­se Ju­ma­lan lap­sen, joka voi ju­lis­taa kaik­ki syn­nit an­teek­si. Sil­loin et­si­jä pää­see us­kos­ta van­hurs­kaak­si, Ju­ma­lan lap­sek­si.

Mat­ti Kin­nu­nen

Tämä teks­ti on jul­kais­tu kir­jas­sa

Evan­ke­liu­mi­pos­til­la 1, 1. vuo­si­ker­ta, SRK 2012.

Ku­vi­tus­ku­va: SRK:n kuva-ar­kis­to/Su­vi­seu­ro­jen ku­va­pal­ve­lu

EVAN­KE­LIU­MI Luuk. 18:9–14

Raa­mat­tu 1992

Muu­ta­mil­le, jot­ka oli­vat var­mo­ja omas­ta van­hurs­kau­des­taan ja vä­hek­syi­vät mui­ta, Jee­sus esit­ti tä­män ker­to­muk­sen: ”Kak­si mies­tä meni temp­pe­liin ru­koi­le­maan. Toi­nen oli fa­ri­seus, toi­nen pub­li­kaa­ni. Fa­ri­seus aset­tui pai­kal­leen sei­so­maan ja ru­koi­li it­sek­seen: ’Ju­ma­la, minä kii­tän si­nua, et­ten ole sel­lai­nen kuin muut ih­mi­set, ros­vot, hui­ja­rit, huo­rin­te­ki­jät tai vaik­ka­pa tuo pub­li­kaa­ni. Minä paas­to­an kah­des­ti vii­kos­sa ja mak­san kym­me­nyk­set kai­kes­ta, sii­tä­kin mitä os­tan.’ Pub­li­kaa­ni sei­soi ta­em­pa­na. Hän ei toh­ti­nut edes ko­hot­taa kat­set­taan tai­vas­ta koh­ti vaan löi rin­taan­sa ja sa­noi: ’Ju­ma­la, ole mi­nul­le syn­ti­sel­le ar­mol­li­nen!’ ”Minä sa­non teil­le: hän läh­ti ko­tiin­sa van­hurs­kaa­na, tuo toi­nen ei. Jo­kai­nen, joka it­sen­sä ko­rot­taa, alen­ne­taan, mut­ta joka it­sen­sä alen­taa, se ko­ro­te­taan.”

BIB­LIA

Niin hän myös sa­noi muu­ta­mil­le, jot­ka it­se pääl­len­sä us­kal­si­vat, et­tä he oli­vat hurs­kaat, ja mui­ta kat­soi­vat ylön, tä­män ver­tauk­sen: Kak­si ih­mis­tä meni ylös temp­liin ru­koi­le­maan, yk­si Pha­ri­se­a­lai­nen ja toi­nen Pub­li­ka­ni. Pha­ri­se­a­lai­nen sei­soi ja ru­koi­li näin it­sel­len­sä: minä kii­tän si­nua, Ju­ma­la, et­ten minä ole niin­kuin muut ih­mi­set, ryö­vä­ri, vää­rä, huo­rin­te­kiä, taik­ka myös niin­kuin tämä Pub­li­ka­ni. Kah­des­ti vii­kos­sa minä paas­toon, ja an­nan kym­me­nyk­set kai­kis­ta mitä mi­nul­la on. Ja Pub­li­ka­ni sei­soi taam­pa­na, ei­kä tah­to­nut sil­mi­än­sä­kään nos­taa ylös tai­vaa­sen päin, mut­ta löi rin­toi­hin­sa ja sa­noi: Ju­ma­la, ar­mah­da mi­nun syn­ti­sen pääl­le­ni! Minä sa­non teil­le: tämä meni ko­ti­an­sa hurs­kaam­pa­na kuin toi­nen; sil­lä jo­kai­nen, joka it­sen­sä ylen­tää, se alen­ne­taan, ja joka it­sen­sä alen­taa, se ylen­ne­tään.