Heik­ko­kin us­ko kan­taa tai­vaa­seen, jos ha­lu­aa luot­taa evan­ke­liu­min ilo­sa­no­maan.

Us­ko on luot­ta­mus­ta sii­hen, mitä on lu­vat­tu. Me ih­mi­si­nä us­kom­me sii­hen, mi­hin me luo­tam­me. Us­ko­vai­nen ih­mi­nen luot­taa Ju­ma­lan sa­nan lu­pauk­siin.

Ajas­sam­me tie­don ja jär­jen val­ta hor­jut­taa luot­ta­mus­tam­me ja ai­heut­taa epäi­lyk­siä. In­hi­mil­li­si­nä ih­mi­si­nä ko­em­me tä­män omas­sa elä­mäs­säm­me.

On­ko hän se Mes­si­as?

Päi­vän evan­ke­liu­mi­teks­tis­sä Jee­suk­sen ko­ti­kau­pun­gis­sa Ka­per­nau­mis­sa asu­va sa­dan­pääl­lik­kö oli mer­kit­tä­vä vai­kut­ta­ja. Tämä Roo­man so­ta­vä­en komp­pa­ni­an­pääl­lik­kö ra­kas­ti kan­saan­sa ja mer­kit­tä­vä­nä hy­vän­te­ki­jä­nä oli ra­ken­nut­ta­nut sy­na­go­gan kau­pun­kiin (Luuk. 7:5).

Hän tie­si Jee­suk­sen mah­dol­li­suuk­sis­ta aut­taa va­ka­vas­sa ah­din­gos­sa, jol­lai­seen hä­nen pal­ve­li­jan­sa oli jou­tu­nut. Hän ha­lu­si ta­va­ta Jee­suk­sen.

Mo­net alu­een asuk­kaat oli­vat ta­van­neet Jee­suk­sen. Kuka on tämä ih­meel­li­nen mies, jota alu­een asuk­kaat seu­ra­si­vat pai­kas­ta toi­seen ja jos­ta ker­ro­taan mitä ih­meel­li­sim­piä ko­ke­muk­sia? Hän­tä pi­det­tiin jopa kan­san vil­lit­si­jä­nä.

Kan­sa kuun­te­li hä­nen ope­tus­taan, to­dis­ti­vat hä­nen te­ke­mi­ään ih­me­te­ko­ja. Eräät Ge­ne­sa­re­tin­jär­ven ka­las­ta­jat, Si­mon Pie­ta­ri ja Se­be­deuk­sen vel­jek­set, oli­vat jät­tä­neet ve­neen­sä ja verk­kon­sa seu­ra­tak­seen hän­tä. On­ko hän se Mes­si­as, jos­ta pro­fee­tat oli­vat en­nus­ta­neet?

Ne, jot­ka us­koi­vat hä­nen ope­tuk­sen­sa, ko­ki­vat Van­han tes­ta­men­tin en­nus­tus­ten täyt­ty­vän hä­nes­sä. He nä­ki­vät täs­sä ih­mei­den te­ki­jäs­sä Ju­ma­lan po­jan. He ei­vät tien­neet, et­tä jot­kut heis­tä jou­tu­vat vie­lä to­dis­ta­maan hä­nen ris­tin­kuo­le­man syn­tiem­me so­vi­tuk­sek­si. ”Hän kär­si ran­gais­tuk­sen, jot­ta meil­lä oli­si rau­ha, hä­nen haa­vo­jen­sa hin­nal­la me olem­me pa­ran­tu­neet” (Jes. 53:5).

Sa­dan­pääl­li­kön us­ko oli vah­va

Evan­ke­liu­mi­teks­tis­sä ker­ro­taan, et­tä kuul­tu­aan avun­pyyn­nön Jee­sus tah­toi men­nä sai­raan luok­se ja pa­ran­taa hä­net. So­ta­pääl­lik­kö es­te­li hän­tä ja pyy­si vain hä­nel­tä pa­ran­ta­vat sa­nat.

So­ta­pääl­lik­kö­nä hän tie­si yl­hääl­tä alas tu­le­vien sa­no­jen voi­man. Hän oli tot­tu­nut elä­mäs­sään sii­hen, et­tä alai­set te­ki­vät hä­nen käs­ky­jen­sä mu­kai­ses­ti. Hän luot­ti Jee­suk­sen sa­no­jen voi­maan.

Jee­sus häm­mäs­te­li ää­neen hä­nen us­kon­sa vah­vuut­ta ja luot­ta­mus­ta sa­no­jen voi­maan: "To­ti­ses­ti: näin vah­vaa us­koa en ole ta­van­nut yh­del­lä­kään is­ra­e­li­lai­sel­la.” Jee­sus sa­noi ”Mene. Ta­pah­tu­koon niin kuin us­kot.” Sil­lä het­kel­lä pal­ve­li­ja pa­ra­ni.

Us­kon voi­ma kan­taa edel­leen

Jee­sus kut­sui ai­kan­sa ih­mi­siä pa­ran­nuk­seen. Vain osa kuu­li­jois­ta us­koi Jee­suk­sen sa­nan so­ta­pääl­li­kön ta­voin.

Jee­suk­sen ai­ka­lais­ten lail­la me­kin jou­dum­me usein epäi­lyk­siin, kiu­sauk­siin, ko­em­me us­kon heik­kout­ta. Em­me koe us­ko­am­me yh­tä vah­vak­si kuin so­ta­pääl­li­köl­lä. Se ei kui­ten­kaan es­tä mei­tä us­ko­mas­ta.

Pe­las­tuk­sem­me ei ole us­kon mää­räs­sä ei­kä voi­mas­sa. Jee­suk­sen ope­tus­lap­set­kin ko­ki­vat heik­kout­ta ja pyy­si­vät vah­vem­paa us­koa.

Jee­sus lu­pa­si pie­nen si­na­pin­sie­me­nen ver­ran riit­tä­vän voi­ma­te­koi­hin (Luuk 17:5, 6). Ar­mos­ta, täy­sin lah­ja­na saam­me us­koa syn­tim­me an­teek­si ja omis­taa edel­leen tä­män lah­jan.

Us­ko tu­lee kuu­los­ta

Ju­ma­lan sana roh­kai­see mei­tä sa­nan­kuu­loon. Var­jel­tu­ak­sem­me Ju­ma­lan lap­si­na tar­vit­sem­me an­teek­si­an­ta­muk­sen evan­ke­liu­mia.

Us­ko­vai­si­na omis­tam­me Py­hän Hen­gen, ja sen voi­mal­la saam­me an­taa toi­sel­le ih­mi­sel­le syn­nit an­teek­si. Jaam­me us­ko­mi­sen iloa. ”Us­ko syn­tyy kuu­le­mi­ses­ta, mut­ta kuu­le­mi­sen syn­nyt­tää Kris­tuk­sen sana” (Room. 10:17).

Jee­sus kut­suu edel­leen

Jee­sus lä­het­ti omat ope­tus­lap­sen­sa ju­lis­ta­maan Ju­ma­lan val­ta­kun­nan kut­sua. Teh­tä­vä on voi­mas­sa edel­leen.

Hän, joka ha­lu­aa us­koa omal­le koh­dal­leen an­teek­si­an­ta­muk­sen Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä, saa omis­taa Ju­ma­lan lap­seu­den. Kan­nat­taa us­koa. Tä­hän us­koon luot­ta­va pää­see ker­ran ian­kaik­ki­seen tai­vaan ko­tiin.

Teks­ti: Kyös­ti Mar­ja­nen

Ku­vi­tus­ku­va: A.-L. S.

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 23.1.2019

Evan­ke­liu­mi­teks­ti: Matt. 8:5–13

Raa­mat­tu 1992: Kun Jee­sus oli saa­pu­nut Ka­per­nau­miin, muu­an sa­dan­pääl­lik­kö tuli hä­nen luok­seen ja pyy­si hä­nel­tä apua sa­no­en: ”Her­ra, pal­ve­li­ja­ni ma­kaa ko­to­na hal­vaan­tu­nee­na, ko­vis­sa tus­kis­sa.” Jee­sus sa­noi: ”Minä tu­len ja pa­ran­nan hä­net.” Mut­ta sa­dan­pääl­lik­kö vas­ta­si: ”Ei, Her­ra, en minä ole sen ar­voi­nen, et­tä tu­li­sit kat­to­ni al­le. Sano vain sana, ja pal­ve­li­ja­ni pa­ra­nee. Minä tot­te­len it­se­kin tois­ten käs­ky­jä ja ko­men­nan omia so­ti­lai­ta­ni. Kun sa­non so­ti­laal­le: ’Mene’, niin hän me­nee, tai toi­sel­le: ’Tule’, niin hän tu­lee, tai pal­ve­li­jal­le­ni: ’Tee tämä’, niin hän te­kee.” Tä­män kuul­les­saan Jee­sus häm­mäs­tyi ja sa­noi niil­le, jot­ka hän­tä seu­ra­si­vat: ”To­ti­ses­ti: näin vah­vaa us­koa en ole ta­van­nut yh­del­lä­kään is­ra­e­li­lai­sel­la. Minä sa­non teil­le, et­tä niin idäs­tä kuin län­nes­tä tu­lee mo­nia, jot­ka tai­vas­ten val­ta­kun­nas­sa käy­vät ate­ri­al­le yh­des­sä Ab­ra­ha­min, Ii­sa­kin ja Jaa­ko­bin kans­sa. Mut­ta ne, joi­den oli mää­rä pe­riä val­ta­kun­ta, hei­te­tään ulos pi­mey­teen. Siel­lä it­ke­tään ja ki­ris­tel­lään ham­pai­ta.” Sit­ten Jee­sus sa­noi sa­dan­pääl­li­köl­le: ”Mene. Ta­pah­tu­koon niin kuin us­kot.” Sil­lä het­kel­lä pal­ve­li­ja pa­ra­ni.

Bib­lia: Mut­ta kuin Jee­sus meni Ka­per­nau­miin, tuli sa­dan­pää­mies hä­nen ty­kön­sä, ja ru­koi­li hän­tä, ja sa­noi: Her­ra! mi­nun pal­ve­li­a­ni sai­ras­taa ko­to­na hal­vat­tu­na, ja ko­vin vai­va­taan. Jee­sus sa­noi hä­nel­le: minä tu­len ja pa­ran­nan hä­nen. Niin sa­dan­pää­mies vas­ta­si ja sa­noi: Her­ra, en ole minä mah­dol­li­nen, et­tä sinä tu­let mi­nun kat­to­ni al­le; vaan sano ai­no­as­ti sana, niin pal­ve­li­a­ni pa­ra­nee. Sil­lä minä olen myös ih­mi­nen toi­sen val­lan al­la, ja mi­nun al­la­ni on so­ta­mie­hiä, ja sa­non täl­le: mene! ja hän me­nee, ja toi­sel­le: tule! ja hän tu­lee, ja pal­ve­li­al­le­ni: tee tämä! ja hän te­kee. Kuin Jee­sus tä­män kuu­li, ih­met­te­li hän, ja sa­noi heil­le, jot­ka seu­ra­si­vat: to­ti­ses­ti sa­non minä teil­le: en ole minä löy­tä­nyt sen­kal­tais­ta us­koa Is­ra­e­lis­sa. Mut­ta minä sa­non teil­le: mon­ta tu­le­vat idäs­tä ja län­nes­tä, ja pi­tää Ab­ra­ha­min, Isaa­kin ja Ja­ko­bin kans­sa tai­vaan val­ta­kun­nas­sa is­tu­man. Mut­ta val­ta­kun­nan lap­set hei­te­tään ul­ko­nai­seen pi­mey­teen: siel­lä pi­tää ole­man it­ku ja ham­mas­ten ki­ris­tys. Ja Jee­sus sa­noi sa­dan­pää­mie­hel­le: mene, ja niin­kuin sinä us­koit, niin si­nul­le ta­pah­tu­koon. Ja sil­lä het­kel­lä pa­ra­ni hä­nen pal­ve­li­an­sa.