Kat­son ku­vaa. Pie­ni poi­ka sei­soo vuo­ren rin­teel­lä ja ojen­taa kä­sis­sään ole­via muu­ta­maa lei­pää ja kah­ta pien­tä ka­laa edes­sään ole­val­le mie­hel­le.

Taus­tal­la nä­kyy lu­ke­ma­ton mää­rä ih­mi­siä. Ajat­te­len, et­tä lä­him­mät kat­so­vat ih­meis­sään poi­kaa. He tie­tä­vät, mik­si po­jal­la on lei­vät ja ka­lat esil­lä ja min­kä vuok­si hän ojen­taa nii­tä mie­hel­le.

Ku­vaan liit­tyy ker­to­mus Raa­ma­tus­ta (Joh. 6:1–15). Po­jan vä­häis­ten ruo­ka­tar­vik­kei­den ih­met­te­lyyn on syy. Yk­si ope­tus­lap­sis­ta on ai­em­min to­den­nut: ”Kah­den­sa­dan de­naa­rin lei­vis­tä ei riit­täi­si heil­le edes pien­tä pa­laa kul­le­kin” (Joh. 6:7).

Pai­kal­la on 5 000 mies­tä, li­säk­si nai­sia ja lap­sia (Matt. 14:21). Ope­tus­lap­set kat­se­le­vat eväi­tä, joi­ta pie­ni poi­ka pi­tää kä­sis­sään. He nä­ke­vät ”vain” vii­si lei­pää ja kak­si ka­laa. Niis­tä ei riit­täi­si kuin muu­ta­mal­le ih­mi­sel­le. Poi­ka on kui­ten­kin vil­pi­tön us­kos­saan. Hä­nel­lä on aut­ta­mi­sen halu.

Nä­ky­vä ja nä­ky­mä­tön lei­pä

Mik­si poi­ka ei ja­ka­nut eväi­tä suo­raan pai­kal­la ole­vil­le ih­mi­sil­le, vaan toi ne Jee­suk­sel­le? Tie­däm­me tuos­ta po­jas­ta ko­vin vä­hän. Jo­han­nek­sen mu­kaan hän tuli väen jou­kos­ta, jol­loin And­re­as esit­te­li hä­net: ”Tääl­lä on poi­ka, jol­la on vii­si oh­ra­lei­pää ja kak­si ka­laa” (Joh.6:9). Vai­kut­taa sil­tä, et­tä po­jan li­säk­si vain Jee­sus us­koi, et­tä tar­jo­tut eväät riit­täi­si­vät.

Jee­sus ke­hot­ti ope­tus­lap­si­aan: ”Käs­ke­kää kaik­kien aset­tua is­tu­maan.” Kan­san ja eh­kä po­jan­kin ih­me­tel­les­sä Jee­sus ot­taa hä­nel­le tuo­dut eväät, kat­soo ylös tai­vaa­seen ja lau­suu kii­tok­sen. Hän mur­taa lei­vän, an­taa ope­tus­lap­sil­leen, jot­ka ja­ka­vat ne kan­sal­le. Ker­ro­taan, et­tä ”kaik­ki söi­vät kyl­lik­seen”. Ta­pah­tuu ih­me: kun ate­ri­an jäl­keen koo­taan jäl­jel­le jää­neet pa­lat, niis­tä ker­tyy kak­si­tois­ta täyt­tä ko­ril­lis­ta. ”Ke­rät­kää täh­teek­si jää­neet pa­la­set, et­tei mi­tään me­ni­si huk­kaan” (Joh. 6:12). Ker­to­mus ku­vaa nä­ky­vän lei­vän ja­ka­mi­sen, mut­ta si­säl­tää pal­jon enem­män.

Omat evääm­me ei­vät rii­tä

Mi­kä­hän ker­to­muk­sen ope­tus voi­si ol­la meil­le, lä­hes 2000 vuot­ta myö­hem­min Jee­suk­sen siu­naa­mal­le ate­ri­al­le ko­koon­tu­vil­le? Vii­koit­tain jär­jes­te­tään lu­ke­mat­to­mia seu­ra­ti­lai­suuk­sia. Vir­ren jäl­keen pu­hu­ja me­nee pai­kal­leen. Puhe aloi­te­taan ai­na ru­kouk­sel­la. Ru­kous si­säl­tää edel­leen jo­tain sa­maa, mitä si­säl­tyi edel­lä ole­vaan ker­to­muk­seen.

Il­man Her­ram­me pai­kal­la oloa ko­koon­tu­mi­sem­me oli­si tur­haa. Nä­em­me ja ko­em­me, et­tä omat ”evääm­me” ei­vät rii­tä. Tar­vi­taan jo­tain enem­män. Sekä pu­hu­ja et­tä kool­le tul­lut seu­ra­kun­ta tie­tä­vät us­kon kaut­ta, et­tä vain Jee­sus voi ”muut­taa” pu­hu­tun sa­nan lei­väk­si seu­ra­vie­rail­le.

Elä­män lei­pä ei vä­he­ne

He­la­tors­tai­na tai­vaa­seen nous­sut Va­pah­ta­ja lu­pa­si ope­tus­lap­sil­leen ol­la hei­dän kans­saan kaik­ki­na päi­vi­nä maa­il­man lop­puun as­ti (Matt. 28:20). Seu­ra­kun­nan Her­ra asuu vie­lä­kin lu­pauk­sen­sa mu­kai­ses­ti kan­san­sa kes­kel­lä, va­el­taa sen kans­sa ja siu­naa edel­leen pu­hu­tun sa­nan­sa ra­vin­nok­si sen kuu­li­jal­le ja us­ko­jal­le.

Kai­ken jäl­keen jää edel­leen kak­si­tois­ta ko­ril­lis­ta ja­et­ta­vaa. Mi­tään ei mene huk­kaan, ei edes vä­he­ne. Pu­hut­tu sana, elä­män lei­pä, ruok­kii, ra­vit­see ja luo uut­ta elä­mää. ”Her­ram­me, an­na meil­le it­se­si nyt sa­no­mas­sa val­ta­kun­ta­si. Ja kä­sin rik­kain, kä­sin siu­naa­vin jaa lei­pä myös­kin ruo­ka­pöy­tääm­me.” (Vk. 476:3.)

Jou­ni Le­so­nen

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 2.3.2016.

Päi­vän evan­ke­liu­mi­teks­ti: Joh. 6:1–15

Bib­lia: Sit­te meni Jee­sus Ga­li­le­an me­ren ylit­se, joka on Ti­be­ri­aan, ja hän­tä seu­ra­si pal­jon kan­saa, et­tä he nä­ki­vät hä­nen merk­kin­sä, joi­ta hän teki sai­rais­sa. Niin Jee­sus meni ylös vuo­rel­le ja is­tui siel­lä ope­tus­las­ten­sa kans­sa. Ja lä­hes­tyi pää­si­äi­nen, Juu­da­lais­ten juh­la. Kuin siis Jee­sus nos­ti sil­män­sä ja näki tu­le­van pal­jon kan­saa ty­kön­sä, sa­noi hän Fi­lip­puk­sel­le: mis­tä me os­tam­me lei­piä näi­den syö­dä? (Mut­ta sen hän sa­noi, kiu­sa­ten hän­tä: sil­lä hän tie­si, mitä hän te­ke­vä oli.) Vas­ta­si Fi­lip­pus hän­tä: kah­den­sa­dan pen­nin­gin lei­vät ei täy­tyi­si heil­le, et­tä ku­kin heis­tä vä­hän­kin sais. Sa­noi yk­si hä­nen ope­tus­lap­sis­tan­sa hä­nel­le: And­re­as, Si­mon Pie­ta­rin veli: Täs­sä on poi­kai­nen, jol­la on vii­si oh­ras­ta lei­pää ja kak­si ka­lais­ta; vaan mitä ne ovat näin pal­jol­le? Mut­ta Jee­sus sa­noi: aset­ta­kaat kan­sa at­ri­oit­se­maan. Ja sii­nä ai­kas­sa oli pal­jo ruo­hoa. Niin at­ri­oit­si lä­hes vii­si­tu­hat­ta mies­tä. Ja Jee­sus ot­ti lei­vät, kiit­ti ja an­toi ope­tus­lap­sil­le, mut­ta ope­tus­lap­set ja­koi­vat at­ri­oit­se­vil­le, niin myös ka­lois­ta niin pal­jo kuin hän tah­toi. Mut­ta kuin he ra­vi­tut oli­vat, sa­noi hän ope­tus­lap­sil­len­sa: koot­kaat mu­rut, jot­ka jäi­vät, et­tei mi­tään huk­kui­si. Niin he ko­ko­si­vat ja täyt­ti­vät kak­si­tois­ta­kym­men­tä ko­ria mu­ruil­la, vii­des­tä oh­rai­ses­ta lei­väs­tä, jot­ka niil­tä lii­ak­si oli­vat, jot­ka at­ri­oit­si­vat. Kuin siis ne ih­mi­set sen mer­kin nä­ki­vät, min­kä Jee­sus teki, sa­noi­vat he: tämä on to­ti­ses­ti se pro­feet­ta, joka maa­il­maan tu­le­va oli. Kuin Jee­sus ym­mär­si, et­tä he tah­toi­vat tul­la ja vä­ki­val­lal­la teh­dä hä­nen ku­nin­kaak­si, meni hän pois taas vuo­rel­le yk­si­nän­sä.

Raa­mat­tu 1992: Jee­sus läh­ti Ga­li­le­an­jär­ven eli Ti­be­ri­aan­jär­ven toi­sel­le puo­len. Hän­tä seu­ra­si suu­ri vä­ki­jouk­ko, sil­lä ih­mi­set oli­vat näh­neet tun­nus­te­ot, joi­ta hän teki pa­ran­ta­mal­la sai­rai­ta. Jee­sus nou­si vuo­ren­rin­teel­le ja aset­tui ope­tus­lap­si­neen sin­ne is­tu­maan. Juu­ta­lais­ten pää­si­äis­juh­la oli lä­hel­lä. Jee­sus ko­hot­ti kat­seen­sa ja näki, et­tä suu­ri ih­mis­jouk­ko oli tu­los­sa. Hän ky­syi Fi­lip­puk­sel­ta: ”Mis­tä voi­sim­me os­taa lei­pää, et­tä he sai­si­vat syö­däk­seen?” Tä­män hän sa­noi ko­e­tel­lak­seen Fi­lip­pus­ta, sil­lä hän tie­si kyl­lä, mitä te­ki­si. Fi­lip­pus vas­ta­si: ”Kah­den­sa­dan de­naa­rin lei­vis­tä ei riit­täi­si heil­le edes pien­tä pa­laa kul­le­kin.” Sil­loin eräs ope­tus­lap­si, Si­mon Pie­ta­rin veli And­re­as, sa­noi Jee­suk­sel­le: ”Tääl­lä on poi­ka, jol­la on vii­si oh­ra­lei­pää ja kak­si ka­laa. Mut­ta mi­ten ne riit­täi­si­vät noin suu­rel­le jou­kol­le? Jee­sus sa­noi: ”Käs­ke­kää kaik­kien aset­tua is­tu­maan.” Rin­teel­lä kas­voi re­he­vä nur­mi, ja ih­mi­set is­tuu­tui­vat maa­han. Pai­kal­la oli noin vii­si­tu­hat­ta mies­tä. Jee­sus ot­ti lei­vät, kiit­ti Ju­ma­laa ja ja­koi lei­vät syö­mään aset­tu­neil­le. Sa­moin hän ja­koi ka­lat, ja kaik­ki sai­vat niin pal­jon kuin ha­lu­si­vat. Kun kaik­ki oli­vat kyl­läi­siä, Jee­sus sa­noi ope­tus­lap­sil­leen: ”Ke­rät­kää täh­teek­si jää­neet pa­la­set, et­tei mi­tään me­ni­si huk­kaan.” He te­ki­vät niin, ja vii­des­tä oh­ra­lei­väs­tä ker­tyi vie­lä kak­si­tois­ta täyt­tä ko­ril­lis­ta pa­la­sia, jot­ka oli­vat jää­neet syö­mät­tä. Kun ih­mi­set nä­ki­vät, min­kä tun­nus­te­on Jee­sus teki, he sa­noi­vat: ”Tämä on to­del­la se pro­feet­ta, jon­ka oli mää­rä tul­la maa­il­maan.” Mut­ta Jee­sus tie­si, et­tä ih­mi­set ai­koi­vat vä­ki­sin teh­dä hä­nes­tä ku­nin­kaan, ja sik­si hän ve­täy­tyi taas vuo­rel­le. Hän meni sin­ne yk­sin.