Sep­po Aho

Yh­tei­nen työ on­nis­tuu, kun kaik­ki hoi­ta­vat oman roo­lin­sa mah­dol­li­sim­man hy­vin. Jo­kai­sen pa­nok­sel­la on mer­ki­tys­tä.

Ih­mi­set ovat ai­na teh­neet yh­des­sä työ­tä ja or­ga­ni­soi­tu­neet tär­keik­si ko­et­tu­jen ta­voit­tei­den saa­vut­ta­mi­sek­si. Teh­tä­viä ja vas­tui­ta ja­e­taan yleen­sä ky­ky­jen ja tai­pu­mus­ten pe­rus­teel­la.

Joh­ta­juu­den laa­dul­la ja esi­mies­työl­lä on mer­ki­tys­tä. Yh­tä mer­ki­tyk­sel­lis­tä, jos­kin usein vä­häl­le huo­mi­ol­le jää­nyt­tä on se, et­tä alai­sen­kin on ai­van vält­tä­mä­tön­tä on­nis­tua omas­sa roo­lis­saan. Jo­kai­sen on siis löy­det­tä­vä ja otet­ta­va oma paik­kan­sa, kun työ on yh­teis­tä.

Täl­lais­ta on­nis­tu­mis­ta, oh­jei­den nou­dat­ta­mis­ta ja luo­tet­ta­vuut­ta Suo­mi kan­sa­kun­ta­na on pää­sään­töi­ses­ti osoit­ta­nut esi­mer­kik­si ny­kyi­sen ko­ro­nak­rii­sin ai­ka­na. Uh­kaa­van pan­de­mi­an le­vi­ä­mis­tä on voi­tu ra­joit­taa te­hok­kaas­ti.

Var­hai­sem­pi­a­kin esi­merk­ke­jä yk­si­tuu­mai­suu­des­ta löy­tyy. So­ta­vuo­si­na isän­maa­ta puo­lus­tet­ta­es­sa huo­mat­tiin, kuin­ka mer­ki­tyk­sel­lis­tä oli, et­tä ko­ti­rin­ta­man taa­kan kan­ta­jat ja tais­te­lu­teh­tä­vis­sä ole­vat saat­toi­vat luot­taa toi­siin­sa.

Esi­val­ta on Ju­ma­lal­ta

Ih­mis­ten maa­il­mas­sa mo­net ihan­teet jou­tu­vat ko­e­tuk­sel­le. Syn­tyy hel­pos­ti eri­pu­raa, jos joh­ta­juut­ta ja ase­maa ta­voi­tel­laan niin, et­tä sii­hen liit­tyy omaa tai lä­heis­ten etua tai val­lan­käyt­töä pal­ve­le­vaa pyr­ki­mys­tä. Päi­vän evan­ke­liu­mi­teks­tis­sä on mie­len­kiin­toi­nen ku­vaus on­gel­mis­ta – näin kävi Jee­suk­sen ope­tus­lap­sil­le­kin (Matt. 20:20–28).

Kun Jee­sus al­koi opet­ta­maan ope­tus­lap­sia, hän ei ha­lun­nut ku­mo­ta in­hi­mil­li­siä sää­ty­jä ja uu­dis­taa yh­teis­kun­nan ra­ken­tei­ta. Hän sa­noi tuo­mi­ois­tui­men edes­sä, et­tä hä­nen val­ta­kun­tan­sa ei ole täs­tä maa­il­mas­ta (Joh. 18:36).

Apos­to­li Paa­va­li neu­voi kuu­li­ai­suu­teen kai­kel­le in­hi­mil­li­sel­le esi­val­lal­le sa­no­en, et­tä esi­val­ta on Ju­ma­lal­ta (Room. 13:1). Kuu­li­ai­suus ulot­tuu myös ko­din alu­eel­le.

Nel­jän­nes­sä käs­kys­sä ke­ho­te­taan van­hem­pien kun­ni­oi­tuk­seen riip­pu­mat­ta hei­dän omi­nai­suuk­sis­taan. Se on myös käs­ky, jon­ka nou­dat­ta­jal­le lu­va­taan ajal­lis­ta siu­naus­ta.

Toi­nen asia Jee­suk­sen ope­tuk­ses­sa liit­tyy Ju­ma­lan val­ta­kun­nan ole­muk­seen. Se­be­deuk­sen poi­kien äi­dil­lä ei ol­lut sel­ke­ää ku­vaa tä­män val­ta­kun­nan pe­rim­mäi­ses­tä ole­muk­ses­ta, kos­ka hän ha­lu­si, et­tä hä­nen poi­kan­sa pää­si­si­vät sii­nä hy­vin esil­le (Matt. 20:20–21).

Pal­ve­li­jois­ta kor­kein

Jee­sus kään­si in­hi­mil­li­set ar­vos­tuk­set ja ym­mär­ryk­set ylö­sa­lai­sin. Joka tah­too ol­la suu­rin, ol­koon kaik­kien mui­den pal­ve­li­ja. On kiin­nos­ta­vaa ha­vai­ta, et­tä ny­ky­a­jan or­ga­ni­saa­ti­ois­sa ar­vos­tus­ta ja hy­viä tu­lok­sia tuot­taa sel­lai­nen joh­ta­juus ja esi­mies­työ, jos­sa esi­mies te­kee epäit­sek­kääs­ti voi­ta­van­sa alais­ten­sa työ­hy­vin­voin­nin hy­väk­si.

Ju­ma­lan val­ta­kun­nan työs­sä Jee­suk­sen ope­tus epäit­sek­kääs­tä pal­ve­le­mi­ses­ta nä­kyy rak­kau­te­na, joka ei et­si omaa etu­aan (1. Kor. 13:5). Tä­hän työ­hön vie­lä kut­su­taan, ja kut­su­ja on it­se Ju­ma­lan poi­ka, joka toi­mii seu­ra­kun­ta­ruu­miin­sa kaut­ta maa­il­mas­sa (1. Kor. 12:27).

Ne­he­mi­an kir­jas­sa on eri­koi­nen ku­vaus Je­ru­sa­le­min muu­rien ra­ken­nus­työs­tä (Neh. 2–4). Sii­nä on ky­sy­mys muus­ta­kin kuin ajal­li­ses­ta ra­ken­nus­työs­tä. Raa­mat­tuun tal­len­ne­tun ku­vauk­sen mu­kaan näyt­tää sil­tä, et­tä tätä ra­ken­nus­työ­tä saat­toi teh­dä am­mat­ti­tai­ton­sa puo­les­ta kuka vain. Myös ra­ken­nus­pai­kat oli­vat eri­koi­sia.

Työs­sä oli mu­ka­na esi­mer­kik­si kul­ta­sep­pä poi­kan­sa kans­sa. Yk­si eh­to oli, et­tä ra­ken­ta­jil­la täy­tyi ol­la pal­ve­le­vaa miel­tä. Ne­he­mi­an kir­jas­sa on erik­seen mai­nin­ta, et­tä te­ko­a­lais­ten yli­myk­set ei­vät nöyr­ty­neet te­ke­mään työ­tä Her­ral­le (Neh. 3:5).

Työ­tä yh­tei­sek­si ra­ken­nuk­sek­si

Kaik­kein suu­rin pal­ve­li­ja ja pal­ve­le­van rak­kau­den an­ta­ja on it­se Ju­ma­lan poi­ka, joka an­toi hen­ken­sä kaik­kien edes­tä. Teks­tin ope­tus ku­vaa Ju­ma­lan seu­ra­kun­nan ar­vo­jär­jes­tys­tä ja ole­mus­ta. Se on hyvä oh­je myös ar­ki­seen elä­mään. Alai­se­na on­nis­tu­mi­nen ja suo­rit­ta­va työ­kin saa uu­sia mer­ki­tyk­siä.

Mart­ti Lut­her aset­ti pii­ka­ty­tön lat­ti­an la­kai­sun tär­ke­äm­mäk­si kuin ko­ko­nai­sen luos­ta­rin munk­kien hen­gel­li­syy­den har­joi­tuk­set. Hy­väl­lä mie­lel­lä ja rak­kau­del­la teh­ty pie­ni­kin Sii­o­nin työ nä­kyy osa­na suu­rem­paa ko­ko­nai­suut­ta. Se on työ­tä Ju­ma­lan val­ta­kun­nan ra­ken­nuk­sek­si.

Evan­ke­liu­mi: Matt. 20:25–28

Raa­mat­tu 1992: Mut­ta Jee­sus kut­sui hei­dät luok­seen ja sa­noi: ”Te tie­dät­te, et­tä hal­lit­si­jat ovat kan­so­jen­sa her­ro­ja ja maan mah­ta­vat pi­tä­vät kan­so­ja val­tan­sa al­la. Niin ei saa ol­la tei­dän kes­kuu­des­san­ne. Joka tah­too tei­dän jou­kos­san­ne tul­la suu­rek­si, se ol­koon tois­ten pal­ve­li­ja, ja joka tah­too tul­la tei­dän jou­kos­san­ne en­sim­mäi­sek­si, se ol­koon tois­ten or­ja. Ei Ih­mi­sen Poi­ka­kaan tul­lut pal­vel­ta­vak­si, vaan pal­ve­le­maan ja an­ta­maan hen­ken­sä lun­naik­si kaik­kien puo­les­ta.”

Bib­lia: Mut­ta Je­sus kut­sui hei­dät ty­kön­sä ja sa­noi: te tie­dät­te, et­tä kan­sain pää­mie­het val­lit­se­vat hei­tä, ja ylim­mäi­sil­lä on val­ta hei­dän ylit­sen­sä. Vaan ei niin pidä ole­man tei­dän kes­ke­nän­ne; mut­ta joka tah­too tei­dän se­as­san­ne suu­rin ol­la, se ol­koon tei­dän pal­ve­li­an­ne; Ja joka tah­too tei­dän se­as­san­ne en­si­mäi­nen ol­la, se ol­koon tei­dän pal­ve­li­an­ne. Niin­kuin ei Ih­mi­sen Poi­ka tul­lut, et­tä hän­tä piti pal­vel­ta­man, mut­ta et­tä hän pal­ve­lis, ja an­tais hen­ken­sä.