Jo­han­nes aloit­taa jou­lu­e­van­ke­liu­min­sa pu­hu­mal­la alus­sa ol­lees­ta Sa­nas­ta. Näin hän vie mei­dät maa­il­man luo­mi­seen.

Sa­nal­laan Ju­ma­la loi kai­ken, sekä nä­ky­vän et­tä nä­ky­mät­tö­män maa­il­man. Nä­ky­vän maa­il­man me ha­vain­noim­me ais­teil­lam­me – kuu­le­mal­la, nä­ke­mäl­lä, kos­ket­ta­mal­la ja hais­ta­mal­la. Nä­ky­mä­tön maa­il­ma, jo­hon kuu­lu­vat muun mu­as­sa en­ke­lit, on ais­tiem­me ulot­tu­mat­to­mis­sa.

Ju­ma­lan sa­nas­sa oli voi­ma. Kun Ju­ma­la sa­noi, ta­pah­tui ai­na sen mu­kaan. Syn­tyi­vät tai­vas, maa, päi­vä, yö, kas­vit, eläi­met, au­rin­ko, kuu ja täh­det. Lo­puk­si Ju­ma­la sa­nal­laan loi ih­mi­sen vil­je­le­mään ja var­je­le­maan Ju­ma­lan maa­il­maa.

Mut­ta en­nen kai­ken luo­mis­ta oli Ju­ma­la ja hä­nen sa­nan­sa. Täs­sä Sa­nas­sa oli läs­nä myös jo Ju­ma­lan poi­ka, Jee­sus Kris­tus. Isä Ju­ma­la ja Poi­ka Ju­ma­la yh­des­sä loi­vat maa­il­man. ”Mi­kään, mikä on syn­ty­nyt, ei ole syn­ty­nyt il­man hän­tä. – – Maa­il­mas­sa hän oli, ja hä­nen kaut­taan maa­il­ma oli saa­nut syn­tyn­sä.”

Koko maa­il­ma luo­tiin elä­mään Kris­tuk­sen va­ras­sa. Kun Kris­tus tu­lee toi­sen ker­ran maan pääl­le, hä­nen maa­il­maa kan­nat­te­le­va voi­man­sa rau­ke­aa. Sil­loin maa­il­ma tu­hou­tuu. Jo­han­nek­sen mu­kaan Jee­suk­ses­sa on elä­mä, ja tämä elä­mä on ih­mis­ten val­keus.

Syn­tiin­lan­kee­muk­ses­sa pi­meys ih­mis­sy­dä­miin

Syn­tiin­lan­kee­muk­ses­sa pi­meys las­keu­tui maan pääl­le. Syn­tiin lan­gen­neen ih­mi­sen tah­to tai­pui pa­haan. Hän tuli voi­mat­to­mak­si hy­vään. Tämä tai­pu­mus jäi py­sy­väk­si omi­nai­suu­dek­si ih­mis­su­kuun.

Sen seu­rauk­se­na pi­mey­den voi­mat jyl­lää­vät maa­il­mas­sa. Mo­nen­lai­nen tur­me­lus tu­ho­aa ih­mi­se­lä­mää. Se nä­kyy ih­mis­suh­teis­sa, per­he-elä­mäs­sä ja ih­mis­ten yh­tei­sis­sä toi­mis­sa. En­nen kaik­kea syn­nin voi­mat tur­me­le­vat ja tuot­ta­vat tu­hoa

kun­kin yk­si­lön omas­sa elä­mäs­sä.

Syn­ti erot­taa ih­mi­sen Ju­ma­las­ta. Sik­si mo­nen ih­mi­sen elä­mää jäy­tää syn­nin tuo­ma syyl­li­syys ja elä­män tar­koi­tuk­set­to­muus.

Val­keu­den lä­het­ti­läät

Ju­ma­la ha­lu­aa luo­mien­sa ih­mis­ten elä­vän on­nel­lis­ta elä­mää. Kaik­ki ih­mi­set on tar­koi­tet­tu elä­mään Kris­tuk­ses­sa eli us­ko­vai­si­na. Sik­si Ju­ma­la et­sii ja kut­suu pi­mey­den teil­le ek­sy­nei­tä pa­ran­nuk­seen, elä­mään val­keu­des­sa.

Jo­han­nes Kas­ta­ja oli yk­si täl­lai­nen val­keu­den to­dis­ta­ja. Hän saar­na­si Jor­dan-vir­ral­la kuu­li­joil­leen: ”Teh­kää pa­ran­nuk­sen so­ve­li­ai­ta he­del­miä.” Hän kut­sui ih­mi­siä kat­se­le­maan Ju­ma­lan Ka­rit­saa, joka ot­taa pois maa­il­man syn­nin. Hän pu­hui va­los­ta, joka tuo ih­mi­sel­le to­del­li­sen elä­män. Saar­na oli evan­ke­liu­mia syn­nin­hä­däs­sä ole­val­le.

Täl­lai­sia kut­sun kuu­lut­ta­jia ovat vie­lä­kin Ju­ma­lan val­ta­kun­nan asuk­kaat. Kut­sun vas­taa­not­ta­ja pää­see pi­mey­des­tä val­keu­teen, saa­ta­nan val­las­ta Ju­ma­lan rak­kaan Po­jan val­ta­kun­taan.

Sana tuli li­hak­si

Sana tuli li­hak­si pari tu­hat­ta vuot­ta sit­ten. Täs­tä Ju­ma­lan rak­kau­des­ta ker­too jou­lun ilo­sa­no­ma, Va­pah­ta­jan syn­ty­mä. Jo­han­nes ku­vaa ta­pah­tu­maa muis­tut­ta­en uu­des­taan jo maa­il­man alus­sa ol­lees­ta Kris­tuk­ses­ta: ”Sana tuli li­hak­si ja asui mei­dän kes­kel­läm­me. Me saim­me kat­sel­la hä­nen kirk­kaut­taan, kirk­kaut­ta, jon­ka Isä ai­no­al­le Po­jal­le an­taa. Hän oli täyn­nä ar­moa ja to­tuut­ta.”

Sana tuli neit­syt Ma­ri­an vä­li­tyk­sel­lä li­hak­si. Jee­sus syn­tyi Py­häs­tä Hen­ges­tä siin­nee­nä Bet­le­he­min tal­lis­sa. Ih­mi­se­nä hän so­vit­ti maa­il­man syn­nit ja lu­nas­ti mei­dät syn­nin, kuo­le­man ja sie­lun­vi­hol­li­sen val­las­ta va­pau­teen. Ne, jot­ka ot­ta­vat hä­net vas­taan, saa­vat voi­man tul­la Ju­ma­lan lap­sik­si.

Kris­tus, li­hak­si tul­lut Sana, käys­ken­te­lee vie­lä­kin omien­sa kes­kel­lä. Hän an­taa Py­häs­sä Hen­ges­sä saar­na­tus­sa evan­ke­liu­mis­sa sen us­ko­jal­le voi­man tul­la Ju­ma­lan lap­sek­si. Ju­ma­lan lap­si saa us­kon kaut­ta Kris­tuk­ses­sa kat­sel­la jo tai­vaal­lis­ta kirk­kaut­ta, joka mat­kan pääs­sä kim­mel­tää.

Ai­mo Hau­ta­mä­ki

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 21.12.2016

Ku­vi­tus­ku­va: H.H.

Evan­ke­liu­mi­teks­ti Joh. 1:1–14

Bib­lia

Alus­sa oli sana, ja se Sana oli Ju­ma­lan ty­kö­nä, ja Ju­ma­la oli se Sana. Tämä oli alus­sa Ju­ma­lan ty­kö­nä. Kaik­ki ovat sen kaut­ta teh­dyt, ja il­man sitä ei ole mi­tään teh­ty, joka teh­ty on. Hä­nes­sä oli elä­mä, ja elä­mä oli ih­mis­ten val­keus, ja val­keus pais­taa pi­mey­des­sä, jota ei pi­meys kä­sit­tä­nyt. Yk­si mies oli lä­he­tet­ty Ju­ma­lal­ta, jon­ka nimi oli Jo­han­nes: se tuli val­keu­des­ta to­dis­ta­maan, et­tä kaik­ki us­koi­si­vat hä­nen kaut­tan­sa. Ei hän ol­lut val­keus, mut­ta hän oli lä­he­tet­ty val­keu­des­ta to­dis­ta­maan. Se oli to­ti­nen val­keus, joka va­lis­taa kaik­ki ih­mi­set, jot­ka maa­il­maan tu­le­vat; se oli maa­il­mas­sa, ja maa­il­ma oli hä­nen kaut­tan­sa teh­ty, ja ei maa­il­ma hän­tä tun­te­nut. Hän tuli omil­len­sa, ja ei hä­nen oman­sa hän­tä ot­ta­neet vas­taan, mut­ta niil­le, jot­ka hä­nen ot­ti­vat vas­taan, an­toi hän voi­man Ju­ma­lan lap­sik­si tul­la, jot­ka us­ko­vat hä­nen ni­men­sä pääl­le, jot­ka ei ve­res­tä ei­kä li­han tah­dos­ta ei myös mie­hen tah­dos­ta, mut­ta Ju­ma­las­ta syn­ty­neet ovat. Ja Sana tuli li­hak­si ja asui mei­dän se­as­sam­me, (ja me näim­me hä­nen kun­ni­an­sa niin­kuin ai­no­an Po­jan kun­ni­an Isäs­tä,) täyn­nä ar­moa ja to­tuut­ta.

Raa­mat­tu 1992

Alus­sa oli Sana. Sana oli Ju­ma­lan luo­na, ja Sana oli Ju­ma­la. Jo alus­sa Sana oli Ju­ma­lan luo­na. Kaik­ki syn­tyi Sa­nan voi­mal­la. Mi­kään, mikä on syn­ty­nyt, ei ole syn­ty­nyt il­man hän­tä. Hä­nes­sä oli elä­mä, ja elä­mä oli ih­mis­ten valo. Valo lois­taa pi­mey­des­sä, pi­meys ei ole saa­nut sitä val­taan­sa. Tuli mies, Ju­ma­lan lä­het­tä­mä, hä­nen ni­men­sä oli Jo­han­nes. Hän tuli to­dis­ta­jak­si, to­dis­ta­maan va­los­ta, jot­ta kaik­ki us­koi­si­vat sii­hen. Ei hän it­se ol­lut tuo valo, mut­ta va­lon to­dis­ta­ja hän oli. To­del­li­nen valo, joka va­lai­see jo­kai­sen ih­mi­sen, oli tu­los­sa maa­il­maan. Maa­il­mas­sa hän oli, ja hä­nen kaut­taan maa­il­ma oli saa­nut syn­tyn­sä, mut­ta se ei tun­te­nut hän­tä. Hän tuli omaan maa­il­maan­sa, mut­ta hä­nen oman­sa ei­vät ot­ta­neet hän­tä vas­taan. Mut­ta kai­kil­le, jot­ka ot­ti­vat hä­net vas­taan, hän an­toi oi­keu­den tul­la Ju­ma­lan lap­sik­si, kai­kil­le, jot­ka us­ko­vat hä­neen. He ei­vät ole syn­ty­neet ve­res­tä, ei­vät ruu­miin ha­lus­ta, ei­vät mie­hen tah­dos­ta, vaan Ju­ma­las­ta. Sana tuli li­hak­si ja asui mei­dän kes­kel­läm­me. Me saim­me kat­sel­la hä­nen kirk­kaut­taan, kirk­kaut­ta, jon­ka Isä ai­no­al­le Po­jal­le an­taa. Hän oli täyn­nä ar­moa ja to­tuut­ta.