Evan­ke­lis­ta Jo­han­nes on kir­joit­ta­nut Jee­suk­sen jää­hy­väis­ru­kouk­ses­ta. Jee­sus ru­koi­lee sii­nä kirk­kaut­ta ja voi­maa it­sel­leen. Ru­kouk­ses­sa on luo­pu­mi­sen tus­kais­ta tun­net­ta. Hän hy­väs­te­lee ope­tus­lap­si­an­sa ja val­mis­tau­tuu Gol­ga­tan uh­ri­kuo­le­maan. Toi­saal­ta myös tai­vas­kai­puu on nä­ky­vis­sä vah­vas­ti. Kris­tus tie­si pää­se­vän­sä pian tai­vaan ko­tiin.

Evan­ke­liu­mi­teks­tiin si­säl­ty­väs­sä ru­kouk­ses­sa Jee­sus muis­te­lee saa­maan­sa teh­tä­vää ja sii­tä suo­riu­tu­mis­ta: Kai­ken olen, Isä, tah­to­nut ah­ke­ras­ti ja nöy­räs­ti teh­dä. Olen ker­to­nut si­nus­ta ja he ovat us­ko­neet. He ovat ot­ta­neet sa­na­si vas­taan ja kuu­lu­vat si­nul­le. He tun­te­vat vie­raut­ta maa­il­mas­ta, kos­ka maa­il­ma ei hei­tä tun­ne!

Jee­sus ru­koi­lee it­sel­leen ja ope­tus­lap­sil­leen voi­maa py­syä Isän ja Po­jan yh­tey­des­sä Py­häs­sä Hen­ges­sä. Ai­kai­sem­min Jee­sus oli lu­van­nut Py­hän Hen­gen to­dis­teek­si it­ses­tään ope­tus­lap­sil­le, mut­ta myös muul­le maa­il­mal­le.

Vie­rau­den tun­net­ta maa­il­mas­ta

Raa­ma­tun mu­kaan maa­il­ma tun­tee us­ko­vien tuok­sun. Osal­le se on elä­män tuok­su, mut­ta osa tun­tee us­ko­vis­sa kuo­le­man eli tuo­mi­on tuok­sun (2. Kor. 2:16). Kris­tuk­sen tuok­su voi tun­tua us­ko­vas­ta ras­kaal­ta­kin. Ih­mi­sel­lä on tai­pu­mus sa­mais­tua ja toi­mia niin kuin ih­mis­ten enem­mis­tö toi­mii. Raa­ma­tun ope­tuk­sen mu­kaan Kris­tuk­sen seu­raa­mi­nen aset­taa kui­ten­kin elä­mäl­le tur­val­li­sen suun­nan.

Pe­rin­tei­nen ope­tus on ai­na si­säl­tä­nyt pa­ran­nuk­sen ja kil­voit­te­lun kä­sit­teet: syn­tie­lä­mäs­tä tu­li­si luo­pua ja kään­tyä maa­il­mas­ta Ju­ma­lan lap­sek­si. Jee­sus kut­suu kaik­kia ih­mi­siä seu­raa­maan it­se­ään: ”Minä olen tie, to­tuus ja elä­mä. Ei ku­kaan pää­se Isän luo muu­ten kuin mi­nun kaut­ta­ni.” (Joh. 14:6.)

Maa­il­man pil­kan täh­den kil­voit­te­lu voi tun­tua ajoit­tain ras­kaal­ta. Ar­vok­kaam­paa on kui­ten­kin hyvä oma­tun­to ja us­ko sekä tie­to sii­tä, et­tä Her­ra oh­jaa elä­mää­ni. Ju­ma­la siu­naa vai­hee­ni jo täs­sä ajas­sa ja myö­hem­min tai­vaas­sa.

En­nal­ta mää­rät­ty?

”Sinä olet us­ko­nut kaik­ki ih­mi­set hä­nen val­taan­sa, jot­ta hän an­tai­si ikui­sen elä­män kai­kil­le, jot­ka olet hä­nel­le us­ko­nut. Ja ikui­nen elä­mä on sitä, et­tä he tun­te­vat si­nut, ai­no­an to­del­li­sen Ju­ma­lan, ja hä­net, jon­ka olet lä­het­tä­nyt, Jee­suk­sen Kris­tuk­sen.” (Joh. 17:2–3.) Jee­suk­sen jää­hy­väis­ru­kouk­ses­sa pu­hu­taan kuin en­nal­ta mää­rä­tyis­tä ih­mi­sis­tä, us­ko­tuis­ta ja va­li­tuis­ta. On­ko siis tur­haa py­ris­tel­lä Her­ran tah­toa vas­taan? Va­lit­see­ko hän ke­net tah­too?

Jee­sus ei ope­ta en­nal­ta­mää­rää­mi­ses­tä niin, et­tä oli­sim­me tie­tä­mät­täm­me luo­tu­ja ka­do­tuk­seen. Laa­jem­man opin­kap­pa­leen pe­las­tuk­ses­ta hän opet­ti Ni­ko­de­mok­sel­le: ”jot­ta jo­kai­nen, joka us­koo hä­neen, sai­si ian­kaik­ki­sen elä­män” (Joh. 3:15). Jää­hy­väis­ru­kouk­sen luon­ne on myös ti­lan­ne­koh­tai­nen. Täs­sä Jee­sus ni­me­no­maan muis­taa hä­neen us­ko­via.

Evan­ke­liu­mi ei ole hä­peä

Ope­tus­lap­set jou­tui­vat Kris­tuk­sen seu­raa­ji­na eri­tyi­sen ah­taal­le. Hei­tä ta­pet­tiin ja vai­not­tiin. Sil­ti Jee­sus ke­hot­ti hei­tä saar­naa­maan pa­ran­nus­ta maa­il­mal­le rak­kau­den hen­ges­sä (Matt. 26:52). Hän ke­hot­ti seu­raa­ji­aan siu­naa­maan ki­rouk­sen si­jaan: ”Siu­nat­kaa nii­tä, jot­ka tei­tä vai­no­a­vat, siu­nat­kaa äl­kää­kä ki­rot­ko” (Room. 12:14).

Vä­lil­lä ky­se­lem­me, mi­ten Ju­ma­la tie­dot­taa val­ta­kun­nas­taan? Saa­vat­ko kaik­ki kuul­la Kris­tuk­ses­ta? Se, mi­ten kut­su ta­voit­taa evan­ke­liu­mis­ta tie­tä­mät­tö­mät ih­mi­set, on Ju­ma­lal­la tie­dos­sa. Oma­koh­tai­nen kil­voi­tus on yk­sit­täi­sel­le Ju­ma­lan lap­sel­le tär­ke­äm­pää kuin koko maa­il­man mur­hei­den kan­ta­mi­nen omal­la sy­dä­mel­lään.

Tah­don kil­voi­tel­la sil­lä tiel­lä, jol­le mi­nut on ar­mos­ta kut­sut­tu. Kut­sua vien ja vä­li­tän, jos Ju­ma­la suo. Tah­don us­koa nöy­räs­ti, mut­ta sel­kä suo­ra­na. Mik­si hä­pe­äi­sin Kris­tuk­sen evan­ke­liu­mia tä­nä­kään ai­ka­na? Tämä on ai­van hyvä ai­ka sekä us­koa et­tä elää.

Pen­na Par­vi­ai­nen

Raa­ma­tun­koh­tia, joi­hin kir­joi­tus poh­jau­tuu:

4. sun­nun­tai pää­si­äi­ses­tä: Ps. 98:2–9, Jes. 32:15–20, Room. 8:9–11, Joh. 17:6–10

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 14.5.2014.