Koko Mat­teuk­sen evan­ke­liu­min kuu­des luku on Va­pah­ta­jan ope­tus­pu­het­ta omil­leen. Jee­sus ko­ros­taa asi­oi­den tär­keys­jär­jes­tys­tä elä­mäs­sä ja eri­tyi­ses­ti us­ko­ne­lä­mäs­sä. Sun­nun­tain evan­ke­liu­mi muis­tut­taa, et­tä ru­kouk­ses­sa kes­kei­sin­tä on ru­koi­li­jan suh­de Ju­ma­laan, ei esi­mer­kik­si ru­kouk­sen näyt­tä­vyys ja nä­ky­vyys muil­le ih­mi­sil­le.

Evan­ke­liu­miin si­säl­tyy ru­kous, joka tun­ne­taan Isä mei­dän -ru­kouk­se­na tai Her­ran ru­kouk­se­na. Jee­sus va­roit­taa en­sin sii­tä, mikä ei ole oi­ke­aa ru­koi­le­mis­ta. Ope­tus­las­ten ym­pä­ril­lä nä­kyi run­saas­ti esi­merk­ke­jä sii­tä, kuin­ka ru­kous ko­ros­tui te­koi­na, joi­ta voi­tiin kuul­la ja näh­dä kuin jul­ki­sia näy­tel­miä. Ru­koi­li­jan oma teko ja per­soo­na yli­ko­ros­tui­vat. Sitä Va­pah­ta­ja neu­voi vält­tä­mään.

Eri­tyi­nen Isä-suh­de

Ru­kous on par­haim­mil­laan hen­ki­lö­koh­tais­ta kii­tos­ta ja pyyn­töä per­soo­nal­li­sel­le Ju­ma­lal­le, kuin tur­val­li­sel­le omal­le isäl­le. Pie­ni lap­si yleen­sä ko­kee, et­tä oma isä on osaa­vin, voi­mak­kain ja mah­ta­vin. Sama asen­ne so­pii Va­pah­ta­jan ope­tuk­sen mu­kaan lä­hes­tyt­tä­es­sä kaik­kein mah­ta­vin­ta Isää. Isäl­le voi ava­ta sy­dä­men­sä huo­let ja mur­heet luot­ta­en, et­tä hän ky­ke­nee aut­ta­maan.

Tai­vaan Isä on voi­mas­saan läs­nä kaik­ki­al­la. Hän on kun­ni­an tai­vaas­sa, mut­ta eri­tyi­ses­ti sel­lai­sen ru­koi­li­jan luo­na, jol­la on sär­ky­nyt mie­li ja nöy­rä hen­ki (Jes. 57:15).

Ju­ma­lal­la tu­lee ol­la oma eri­tyi­nen si­jan­sa ru­koi­li­jan elä­mäs­sä. En­sim­mäi­ses­sä käs­kys­sä muis­tu­te­taan: ”Minä olen Her­ra, si­nun Ju­ma­la­si.” Ju­ma­lan tu­li­si py­syä tär­kem­pä­nä kuin mi­kään muu.

Oma tah­to ko­vas­sa kou­lus­sa

Ju­ma­lal­la on ih­mis­ten kes­kel­lä oma val­ta­kun­tan­sa, joka lä­hes­tyy ih­mis­tä evan­ke­liu­mis­sa. Ju­ma­la tah­too, et­tä kaik­ki ih­mi­set kaik­ki­al­la te­ki­si­vät pa­ran­nuk­sen ja us­koi­si­vat evan­ke­liu­min (Ap. t. 17:30). Evan­ke­liu­min us­ko­ja pää­see Ju­ma­lan val­ta­kun­nan asuk­kaak­si.

Val­ta­kun­taan si­säl­le pääs­ty­ään­kin ih­mi­sen tu­li­si muis­taa, et­tä Ju­ma­lan tah­don to­teu­tu­mi­sen tu­li­si ol­la hä­nen elä­mäs­sään kaik­kein tär­kein­tä. Se ei tah­do on­nis­tua, sil­lä ih­mi­sen oma minä, liha ja veri saa­vat voit­to­ja. Tätä Paa­va­li mu­reh­ti, ja Pie­ta­ri­kin sai käy­dä ko­vaa kou­lua oman tah­don ku­rit­ta­mi­ses­sa. Vaik­ka hen­ki oli al­tis, liha oli heik­ko.

Lei­pää täk­si päi­väk­si

Mitä on so­pi­vaa pyy­tää ru­kouk­ses­sa? Saam­me pyy­tää Isäl­tä myös ajal­li­sen elä­män tar­pei­ta. Isä mei­dän -ru­kouk­sen vies­ti “an­na meil­le mei­dän jo­ka­päi­väi­nen lei­päm­me” ko­ros­taa, et­tä lei­pä on jo­ka­päi­väis­tä. Em­me pys­ty syö­mään viik­ko­kau­sien va­ral­le, sik­si lei­pä on tar­koi­tet­tu ai­van lä­hi­a­jan tar­pei­siin. Lut­her se­lit­ti, et­tä jo­ka­päi­väi­nen lei­pä si­säl­tää sekä hen­ki­set et­tä ma­te­ri­aa­li­set tar­peem­me.

Isä mei­dän -ru­kouk­sen pyyn­nöis­tä vain yk­si kos­kee ajal­li­sia asi­oi­ta. Oli­si­ko se meil­le oh­jeel­li­nen suh­de­lu­ku, kun pyy­däm­me Isäl­tä elä­mäm­me tar­pei­ta?

Isä mei­dän -ru­kouk­ses­sa tu­lee esil­le myös an­teek­si­pyy­tä­mi­sen ja -an­ta­mi­sen tär­keys. Saam­me har­joit­taa nii­tä ar­jes­sa lä­him­piem­me pa­ris­sa. Kun Tai­vaan Isä saa siu­na­ta mei­tä an­teek­si­an­ta­muk­sel­laan, Ju­ma­lan ar­mo opet­taa mei­tä an­ta­maan an­teek­si lä­him­mäi­sil­lem­me, myös vi­hol­li­sil­lem­me, vaik­ka se usein on­kin vai­ke­aa.

Mi­ten pääs­tä pa­has­ta?

Kiu­saus on tila, jos­sa sie­lun­vi­hol­li­nen eri­tyi­ses­ti lä­hes­tyy mei­tä. Vi­hol­li­sel­la on tar­koi­tuk­se­naan saat­taa kris­tit­ty ajat­te­le­maan, sa­no­maan tai te­ke­mään vää­rin, Ju­ma­lan tah­don vas­tai­ses­ti. Kiu­sauk­sis­sa kan­nat­taa pyy­tää Ju­ma­lal­ta voi­maa.

Jee­sus on kiu­saus­ten voit­ta­ja. Hä­nen so­vi­tus­työn­sä pe­rus­teel­la saam­me us­koa syn­tim­me an­teek­si, jol­loin evan­ke­liu­mi puh­dis­taa sy­dä­mem­me.

Lo­pul­li­ses­ti pää­sem­me kai­kes­ta pa­has­ta, kun mat­ka­sau­va kir­po­aa va­el­ta­jan kä­des­tä. ”Ei siel­lä enää muis­te­ta ett’ om­pi ol­tu so­das­sa” (Sl. 55:9). Heik­ko us­ko on voit­ta­nut.

Ilk­ka Ha­ku­li­nen

Raa­ma­tun­koh­tia, joi­hin kir­joi­tus poh­jau­tuu:

5. sun­nun­tai pää­si­äi­ses­tä: Ps. 40:2–6, Dan. 9:17–20, Room. 8:24–28, Matt. 6:5–13

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 21.5.2014.