Pää­si­äis­juh­la lä­hes­tyi. Oli ku­lu­nut kol­me vuot­ta sii­tä, kun Jee­sus kut­sui Ge­ne­sa­re­tin jär­ven ka­las­ta­jia ope­tus­lap­sik­seen (Matt. 4:19).

Jee­suk­sen ju­lis­tuk­sen ydin oli kai­kil­le kuu­li­joil­le sama: Ai­ka on täyt­ty­nyt ja Ju­ma­lan val­ta­kun­ta on tul­lut lä­hel­le. Teh­kää pa­ran­nus ja us­ko­kaa evan­ke­liu­mi. (Mark. 1:15.) Jee­sus oli teh­nyt myös pal­jon ih­me­te­ko­ja, jot­ta ih­mi­set us­koi­si­vat hä­nen ole­van Ju­ma­lan Poi­ka, odo­tet­tu Mes­si­as.

Pyhä Hen­ki ko­ti­o­pet­ta­ja­na

Jee­sus tie­si uh­raa­mi­sen­sa päi­vän lä­hes­ty­vän. Hän piti ope­tus­lap­sil­le jää­hy­väis­pu­heen, jos­sa ker­toi tu­le­vas­ta kär­si­mi­ses­tään, kuo­le­mas­taan ja ylös­nou­se­mi­ses­taan. ­(Joh. 14:28–29.) Sa­mal­la hän roh­kai­si hei­tä us­ko­maan ja va­kuut­ti, et­tä ope­tus­lap­set ei­vät jää yk­sin ja or­voik­si, vaik­ka hä­nen, Ju­ma­lan Po­jan, täy­tyy kuol­la täyt­tääk­seen Isän tah­don.

Jee­sus opet­ti sel­väs­ti, mi­ten Pyhä Hen­ki vai­kut­taa vain Ju­ma­lan las­ten kaut­ta hä­nen val­ta­kun­nas­saan (Joh. 14:16–17). Py­hää Hen­keä on usein ni­mi­tet­ty ko­ti­o­pet­ta­jak­si. Se ku­vaa hy­vin sen teh­tä­vää neu­vo­ja­na us­ko­vai­sen elä­mäs­sä yk­si­näis­ten­kin tais­te­lui­den het­ki­nä.

Ju­ma­lan maja ih­mis­ten kes­kel­lä

Kos­ka Pyhä Hen­ki ja elä­vä us­ko ovat erot­ta­mat­to­mia, on Ju­ma­lan val­ta­kun­ta maan pääl­lä siel­lä, mis­sä Ju­ma­lan lap­set ovat ha­jal­laan. Jee­sus opet­ti juu­ta­lai­sil­le: ”Ju­ma­lan val­ta­kun­ta on tei­dän kes­kel­län­ne.” (Luuk. 17:20–21.)

Oman syn­ti­syy­ten­sä tun­te­van Ju­ma­lan lap­sen on usein vai­kea pu­hua epä­us­koi­sil­le lä­him­mäi­sil­le elä­män tär­keim­mäs­tä asi­as­ta, Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta. Jee­sus kui­ten­kin roh­kai­si omi­aan: ”Kun To­tuu­den Hen­ki tu­lee, hän joh­taa tei­dät tun­te­maan koko to­tuu­den. Hän ei näet puhu omis­sa ni­mis­sään, vaan pu­huu sen, min­kä kuu­lee ja il­moit­taa teil­le, mitä on tu­le­va.” (Joh. 16:13.)

Us­ko on alus­ta lop­puun Ju­ma­lan työ­tä. Ju­ma­la an­taa voi­maa us­kon tun­nus­ta­mi­seen ja roh­keut­ta ke­hot­taa epä­us­kois­ta si­säl­le ar­mon val­ta­kun­taan. Ju­ma­la voi an­taa ka­tu­val­le syn­ti­sel­le voi­man nöyr­tyä pa­ran­nuk­seen ja tul­la Ju­ma­lan lap­sek­si.

Us­ko­vai­set va­el­ta­vat maa­il­mas­sa sekä tai­vaan et­tä ym­pä­röi­vän yh­teis­kun­nan kan­sa­lai­si­na. Ju­ma­lan tah­to on, et­tä hä­nen oman­sa ovat va­lo­na pi­me­än maa­il­man kes­kel­lä. Jee­sus ru­koi­li puo­les­tam­me: ”En kui­ten­kaan pyy­dä, et­tä ot­tai­sit hei­tä pois maa­il­mas­ta, vaan et­tä var­je­li­sit hei­dät pa­hal­ta” (Joh. 17:15).

Pyhä Hen­ki kut­suu pa­ran­nuk­seen

Jää­hy­väis­pu­hees­saan Jee­sus ker­toi Py­hän Hen­gen teh­tä­vis­tä: pal­jas­taa mitä on syn­ti, mitä van­hurs­kaus ja mitä tuo­mio (Joh. 16:8–11). Epä­us­ko on kaik­kien syn­tien äi­ti. Ju­ma­lan val­ta­kun­nan saar­na si­säl­tää­kin ke­ho­tuk­sen pa­ran­nuk­seen ja kut­sun Ju­ma­lan val­ta­kun­taan. Sa­mal­la lu­va­taan us­koa syn­nit an­teek­si Her­ran Jee­suk­sen ni­mes­sä ja so­vin­to­ve­res­sä. Ih­mi­nen tu­lee van­hurs­kaak­si, Ju­ma­lal­le kel­paa­vak­si, us­ko­mal­la, et­tä Ju­ma­lan Poi­ka so­vit­ti mei­dän syn­ti­vel­kam­me kuo­le­mal­laan.

Kun ih­mi­nen saa pa­ran­nuk­sen ar­mon, hän saa Py­hän Hen­gen sy­dä­meen­sä. Hä­nes­tä tu­lee pyhä, täs­tä maa­il­mas­ta Ju­ma­lal­le ero­tet­tu. Kris­til­li­syy­den van­ha sa­non­ta ”Saam­me us­koa it­sem­me pa­hoi­na py­hik­si ja syn­ti­si­nä van­hurs­kaik­si” ku­vaa hy­vin jär­jel­le kä­sit­tä­mä­tön­tä to­tuut­ta, jon­ka vain us­kon kaut­ta voim­me ko­kea to­dek­si.

Jee­suk­sen ope­tus jat­kuu maa­il­mas­sa Py­hän Hen­gen työ­nä hä­nen seu­ra­kun­nas­saan. Ar­mon val­ta­kun­nan asuk­kail­le saar­na­taan joka päi­vä ar­mos­ta kaik­ki syn­nit an­teek­si. Kun kil­voi­tus päät­tyy, saam­me siir­tyä kun­ni­an val­ta­kun­taan, tai­vaan ko­tiin. Pyhä Hen­ki yh­dis­tää maan pääl­lä kil­voit­te­le­van seu­ra­kun­nan tai­vaas­sa rie­muit­se­vaan seu­ra­kun­taan. Toi­vo rak­kai­den pois­nuk­ku­nei­den lä­heis­tem­me nä­ke­mi­ses­tä ker­ran tai­vaas­sa an­taa meil­le voi­maa kil­voi­tel­la koh­ti lu­vat­tua pää­mää­rää.

Ka­le­vi Nie­mi­kor­pi

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 20.4.2016.

Päi­vän evan­ke­liu­mi­teks­ti: Joh. 16:5–15

Bib­lia: Mut­ta nyt minä me­nen sen tykö, joka mi­nun lä­het­ti, ja ei teis­tä mi­nul­ta ken­kään kysy: ku­hun­kas me­net? Vaan et­tä minä olen näi­tä teil­le pu­hu­nut, niin mur­he täyt­tää tei­dän sy­dä­men­ne. Kui­ten­kin sa­non minä teil­le to­tuu­den: se on teil­le tar­peel­li­nen, et­tä minä me­nen pois; sil­lä el­len minä mene pois, niin ei Loh­dut­ta­ja tule tei­dän ty­kön­ne; mut­ta jos minä me­nen pois, niin minä hä­nen teil­le lä­he­tän. Ja kuin hän tu­lee, niin hän nuh­te­lee maa­il­maa syn­nin täh­den, ja van­hurs­kau­den täh­den, ja tuo­mi­on täh­den. Syn­nin täh­den to­sin, et­tei he us­ko mi­nun pääl­le­ni; mut­ta van­hurs­kau­den täh­den, et­tä minä me­nen Isä­ni tykö, ja et­tet­te mi­nua sil­leen näe; mut­ta tuo­mi­on täh­den, et­tä tä­män maa­il­man pää­mies on tuo­mit­tu. Mi­nul­la on vie­lä pal­jon sa­no­mis­ta, mut­ta et­te voi nyt kan­taa. Vaan kuin se tu­lee, to­tuu­den Hen­ki, hän joh­dat­taa tei­tä kaik­keen to­tuu­teen; sil­lä ei hän puhu it­ses­tän­sä, vaan mitä hän kuu­lee, sitä hän pu­huu, ja tu­le­vai­sia hän teil­le il­moit­taa. Hän on mi­nua kun­ni­oit­ta­va; sil­lä hän ot­taa mi­nun omas­ta­ni ja il­moit­taa teil­le. Kaik­ki, mitä Isäl­lä on, ne ovat mi­nun; sen­täh­den minä sa­noin, et­tä hän ot­taa mi­nun omas­ta­ni ja il­moit­taa teil­le.

Raa­mat­tu 1992: Jee­sus sa­noi: ”Nyt minä me­nen hä­nen luok­seen, joka on mi­nut lä­het­tä­nyt. Ku­kaan teis­tä ei kysy mi­nul­ta, min­ne minä me­nen, vaan sy­dä­men­ne on täyn­nä mur­het­ta sen joh­dos­ta, mitä teil­le sa­noin. Mut­ta minä sa­non teil­le to­tuu­den: teil­le on hyö­dyk­si, et­tä minä me­nen pois. El­len mene, ei Puo­lus­ta­ja voi tul­la luok­sen­ne. Mut­ta men­ty­ä­ni pois minä lä­he­tän hä­net luok­sen­ne, ja hän tu­lee ja pal­jas­taa, et­tä maa­il­ma on vää­räs­sä, hän pal­jas­taa, mitä on syn­ti, mitä van­hurs­kaus ja mitä tuo­mio. Syn­ti on sii­nä, et­tä ih­mi­set ei­vät us­ko mi­nuun, van­hurs­kaus tu­lee jul­ki sii­nä, et­tä minä me­nen Isän luo et­te­kä te enää näe mi­nua, ja tuo­mio on sii­nä, et­tä tä­män maa­il­man ruh­ti­nas on tuo­mit­tu. Pal­jon enem­män­kin mi­nul­la oli­si teil­le pu­hut­ta­vaa, mut­ta te et­te vie­lä ky­ke­ne ot­ta­maan sitä vas­taan. Kun To­tuu­den Hen­ki tu­lee, hän joh­taa tei­dät tun­te­maan koko to­tuu­den. Hän ei näet puhu omis­sa ni­mis­sään, vaan pu­huu sen, min­kä kuu­lee, ja il­moit­taa teil­le, mitä on tu­le­va. Hän kir­kas­taa mi­nut, sil­lä sen, min­kä hän teil­le il­moit­taa, hän saa mi­nul­ta. Kaik­ki, mikä on Isän, on myös mi­nun. Sik­si sa­noin, et­tä hän saa mi­nul­ta sen, min­kä hän teil­le il­moit­taa.”