Timo Lii­ka­nen

Jee­sus ke­hot­taa val­vo­maan us­kos­sa, jot­ta oli­sim­me ajan lop­pu­es­sa val­mii­ta.

Kirk­ko­vuo­den kah­den vii­mei­sen py­hän teks­tit liit­ty­vät Jee­suk­sen toi­sen tu­le­mi­sen ajan ta­pah­tu­miin. Nämä tee­mat saat­ta­vat pe­lot­taa, ja niis­tä pu­hu­mi­nen tun­tuu mo­nes­ti vai­ke­al­ta. Us­kon­tun­nus­tuk­sen mu­kai­ses­ti Her­ram­me toi­nen tu­le­mi­nen kuu­luu kris­til­li­sen us­kon pe­rus­to­tuuk­siin. Ai­he on ai­na myös kiin­nos­ta­nut eri­lai­sia en­nus­ta­jia. Kui­ten­kin Jee­sus to­te­aa: ”Sitä päi­vää ja het­keä ei tie­dä ku­kaan, ei­vät en­ke­lit tai­vaas­sa ei­kä edes Poi­ka, ei ku­kaan muu kuin Isä” (Mark. 13:32).

Ju­ma­lan ja ih­mi­sen ai­ka­kä­si­tyk­sen vä­li­ses­tä eri­lai­suu­des­ta ker­to­vat psal­min sa­nat: ”Tu­hat vuot­ta on si­nul­le kuin yk­si päi­vä” (Ps. 90:4). Kun ope­tus­lap­set ky­se­le­vät lo­pun ai­ko­jen mer­keis­tä, Jee­sus an­taa ar­voi­tuk­sel­li­sen vas­tauk­sen: ”Va­ro­kaa, et­tei ku­kaan joh­da tei­tä har­haan” (Mark. 13:5; Matt. 24:4). Vas­tauk­sel­laan Her­ram­me kiin­nit­tää hä­nen seu­raa­jien­sa huo­mi­on olen­nai­seen – us­kos­sa val­vo­mi­seen.

Ol­kaa va­ruil­lan­ne

Mo­nis­sa Jee­suk­sen toi­seen tu­le­mi­seen liit­ty­vis­sä ver­tauk­sis­sa kes­ki­ös­sä on yl­lä­tyk­sel­li­syys. Näin oli esi­mer­kik­si vii­sai­den ja tyh­mien mor­sius­nei­to­jen ver­tauk­ses­sa (Matt. 25:1–13), ja en­si sun­nun­tain evan­ke­liu­mis­sa, jos­sa Jee­sus pu­huu vie­rail­le mail­le mat­kus­ta­van isän­nän pal­ve­li­jois­ta (Mark. 13:33–37).

Va­rak­kail­la isän­nil­lä oli ti­loil­laan pal­ve­li­joi­ta, joil­le oli us­kot­tu eri­lai­sia teh­tä­viä. Jos­kus isän­nät us­koi­vat jopa koko omai­suu­ten­sa­kin pal­ve­li­joi­den­sa hoi­det­ta­vak­si (Matt. 25:14). Oven­var­ti­jal­la oli eri­tyi­nen teh­tä­vä pi­tää huol­ta sii­tä, et­tä hän on val­veil­la, kun isän­tä pa­laa ta­kai­sin (Mark. 13:34–36).

Kris­til­li­sen us­kon nä­kö­kul­mas­ta teks­ti pu­huu val­vo­mi­sen tär­key­des­tä, mut­ta mui­ta­kin ver­taus­ku­via on ha­vait­ta­vis­sa. Em­me tie­dä, mil­loin Her­ram­me tu­lee ta­kai­sin. Myös kuo­le­ma yl­lät­tää voi­mal­laan. Van­han tes­ta­men­tin mat­ka­mie­hen ta­voin mei­tä roh­kais­taan ru­koi­le­maan ja val­vo­maan us­kos­sa: ”Ope­ta meil­le, mi­ten ly­hyt on ai­kam­me, et­tä sai­sim­me vii­saan sy­dä­men” (Ps. 90:12).

Val­vo­mi­sen
mer­ki­tyk­ses­tä

Us­kos­sa val­vo­mi­ses­ta on ai­ko­jen saa­tos­sa muo­tou­tu­nut hen­gel­li­nen kä­si­te, joka on saat­ta­nut tun­tua ras­kaal­ta. Sen ei tu­li­si ol­la voi­mia ku­lut­ta­vaa ja ah­dis­ta­vaa it­sen­sä tut­ki­mis­ta. Raa­ma­tun al­ku­teks­tin krei­kan mu­kaan sa­nal­le an­ne­taan yk­sin­ker­tai­sia kään­nös­vaih­to­eh­to­ja: val­voa, ol­la val­veil­la, ol­la he­reil­lä, ol­la va­ruil­laan ja ol­la elos­sa.

Jee­suk­sen ver­tauk­sen mu­kaan val­vo­mi­nen on osa us­kon­kil­voi­tus­ta. Se on va­rau­tu­mis­ta, jat­ku­vaa val­miut­ta sii­hen, et­tä Her­ram­me tu­lee ta­kai­sin tai kut­su ikui­suu­teen koit­taa. Ju­ma­la ei kut­su mei­tä toi­met­to­muu­teen, vaan pal­ve­le­mi­seen ja ra­kas­ta­mi­seen hä­nen kun­ni­ak­seen ja lä­him­mäis­ten par­haak­si.

Val­vo­mi­nen on en­nen kaik­kea tur­val­lis­ta luot­ta­mus­ta Ju­ma­lan sa­nan lu­pauk­siin. Odot­ta­es­sam­me Her­ram­me toi­sen tu­le­mi­sen päi­vää mei­tä roh­kais­taan ai­na elä­mään täs­sä het­kes­sä ja nä­ke­mään se siu­naus, jota Ju­ma­la on osoit­ta­nut. Elä­män kuor­mat ja tu­le­vai­suu­den huo­let saat­ta­vat es­tää mei­tä nä­ke­mäs­tä Ju­ma­lan an­ta­mia lah­jo­ja.

Ar­mon voi­mal­la

Jee­suk­sen ope­tus­lap­set ja al­ku­seu­ra­kun­ta odot­ti­vat, et­tä Jee­sus tu­lee ta­kai­sin pian, jo hei­dän eli­nai­ka­naan. Al­ku­seu­ra­kun­nan elä­mäs­tä ker­ro­taan seu­raa­vaa: ”Seu­ra­kun­ta kuun­te­li ja nou­dat­ti us­kol­li­ses­ti apos­to­lien ope­tus­ta. Us­ko­vat eli­vät kes­ki­näi­ses­sä yh­tey­des­sä, mur­si­vat yh­des­sä lei­pää ja ru­koi­li­vat.” (Ap. t. 2:42.)

Us­kos­sa val­vo­vaa yk­sit­täis­tä kris­tit­tyä ja koko Ju­ma­lan seu­ra­kun­taa Raa­ma­tun ope­tuk­set roh­kai­se­vat ja vah­vis­ta­vat. Sana kir­kas­taa yhä uu­del­leen Jee­suk­sen so­vi­tus­työn voi­maa. Evan­ke­liu­min ilo­sa­no­mas­sa saa omis­taa Ju­ma­lan ar­mon täy­det lu­pauk­set. Evan­ke­liu­mi kut­suu, ja roh­kai­see us­ko­maan. Us­ko­vien vä­li­nen yh­teys, ru­kouk­sen lah­ja ja lei­vän mur­ta­mi­nen, siis eh­tool­li­sen sak­ra­ment­ti on an­net­tu voi­man­läh­teek­si us­kon kil­voi­tuk­seen.

Raa­mat­tua lu­kies­sa ja sa­nan se­li­tys­tä kuun­nel­les­sa avau­tuu nä­kö­a­la sii­tä, et­tä Kris­tus on vii­toit­ta­nut tien pe­ril­le as­ti Isän ko­tiin: ”Minä olen tie, to­tuus ja elä­mä. Ei ku­kaan pää­se Isän luo muu­ten kuin mi­nun kaut­ta­ni” (Joh. 14:6).

Evan­ke­liu­mi­teks­ti Mark. 13:33–37

Raa­mat­tu 1992: ”Pi­tä­kää va­ran­ne, ol­kaa val­veil­la, sil­lä te et­te tie­dä mil­loin se ai­ka tu­lee. Kun mies mat­kus­taa vie­rail­le mail­le ja ta­los­ta läh­ties­sään an­taa kul­le­kin pal­ve­li­jal­le oman teh­tä­vän ja vas­tuun, niin oven­var­ti­jan hän käs­kee val­voa. Val­vo­kaa siis, sil­lä te et­te tie­dä, kos­ka ta­lon her­ra tu­lee: il­lal­la vai kes­kiy­öl­lä, ku­kon­lau­lun ai­kaan vai aa­mun jo val­je­tes­sa. Hän tu­lee äk­ki­ar­vaa­mat­ta -- va­ro­kaa siis, et­tei hän ta­paa tei­tä nuk­ku­mas­ta. Min­kä minä sa­non teil­le, sen sa­non kai­kil­le: val­vo­kaa!”

Bib­lia: Ka­vah­ta­kaat, val­vo­kaat ja ru­koil­kaat, sil­lä et­te tie­dä, kos­ka se ai­ka tu­lee. Niin­kuin ih­mi­nen, joka muil­le mail­le va­el­si, jät­ti huo­neen­sa ja an­toi pal­ve­li­ain­sa hal­tuun, ja kul­le­kin hä­nen as­ka­reen­sa, ja käs­ki oven­var­ti­ain val­voa. Niin val­vo­kaat siis: (sil­lä et­te tie­dä, kos­ka huo­neen Her­ra tu­le­va on, eh­too­na, taik­ka puo­liy­ö­nä, eli ku­kon lau­lais­sa, eli aa­mul­la): et­tei hän äkis­ti tul­les­san­sa löy­täi­si tei­tä ma­kaa­mas­ta. Mut­ta mitä minä teil­le sa­noin, sen minä kai­kil­le sa­non: val­vo­kaat!