Tä­nään vie­te­tään it­se­näi­syys­päi­vää ja juh­lis­te­taan 97-vuo­ti­as­ta Suo­mea mo­nin ta­voin. Kir­kois­sa vie­te­tään ju­ma­lan­pal­ve­luk­sia, jois­sa kii­te­tään maam­me va­pau­des­ta ja it­se­näi­syy­des­tä. Ru­kouk­sis­sa muis­te­taan isän­maa­ta ja kan­saa. Ohei­ses­sa Nii­lo Rau­ha­lan ru­nos­sa pu­hu­taan su­ku­pol­vien työs­tä ja tai­ta­vas­ta ra­ken­ta­mi­ses­ta.

It­se­näi­syys­päi­vä on kan­sal­li­nen juh­la­päi­vä. It­se­näi­syy­tem­me al­ku­a­jois­ta läh­tien on seu­ra­kun­nis­sa sil­loin pi­det­ty ju­ma­lan­pal­ve­luk­sia.

It­se­näi­syys­päi­vä­nä mo­net vie­rai­le­vat hau­taus­maal­la muis­ta­mas­sa eri­tyi­ses­ti san­ka­ri­vai­na­jia. Li­put lie­hu­vat, ja it­se­näi­syys­päi­vän il­ta­na on ol­lut ta­pa­na sy­tyt­tää ik­ku­noil­le kak­si kynt­ti­lää kel­lo 18–20.

Päi­vä­mie­hen toi­mi­tus toi­vot­taa lu­ki­joil­le hy­vää it­se­näi­syys­päi­vää ohei­sen ru­non myö­tä.

Tee meis­tä ra­ken­ta­jia

Her­ra, sinä kai­ken ra­ken­ta­ja,

joka teit me­ren ja muo­toi­lit sen ran­nat,

joka teit vir­ran ja las­kit sen vuo­laa­na me­ren hel­maan,

sinä näy­tit ih­mi­sel­le: Kat­so tätä ran­taa, näi­tä saa­ria,

ota si­ja­si ja ra­ken­na.

Tänä päi­vä­nä kät­tem­me työn lo­mas­sa

me pyy­däm­me si­nul­ta, Her­ra:

An­na mei­dän vie­lä­kin ra­ken­taa,

an­na nos­tu­rien piir­tyä tai­vas­ta vas­ten kau­pun­kim­me yl­lä,

lah­joi­ta meil­le kai­kil­le asu­mi­sen ilo,

uu­sien ko­tien tyy­ty­väi­set kas­vot.

Her­ra, sinä sää­sit meil­le ajan ja pai­kan työ­täm­me var­ten,

joka uur­taa ot­saam­me ja pu­ser­taa sii­tä hien.

Sal­li vie­lä­kin ka­tu­jem­me täyt­tyä työ­hön me­ne­vien

ja työs­tä pa­laa­vien jou­kos­ta.

An­na teh­tait­ten ää­nien ku­mis­ta su­ku­pol­vien yli

tau­ko­a­mat­to­ma­na vies­ti­nä:

Tääl­lä me olem­me asu­neet,

tääl­lä ovat voi­mam­me vir­ran­neet työ­hön kuin me­reen.

An­na meil­le jos­kus kii­ree­tön het­ki,

et­tä py­säh­tyi­sim­me kun­ni­oit­ta­maan nii­tä,

jot­ka ovat hil­jaa teh­neet työn­sä,

hil­jaa ra­ken­ta­neet meil­le tätä päi­vää

ja hil­jaa men­neet pois.

Her­ra, nos­ta vie­lä­kin kä­te­si yli kät­tem­me työn.

Her­ra, sinä olet sää­tä­nyt myös,

et­tei tääl­lä ole mi­tään py­sy­väis­tä.

Me tu­lem­me ja me­nem­me pois niin kuin van­ha puu­ta­lo,

joka jos­kus on ol­lut läm­min koti

mut­ta joka jo­na­kin päi­vä­nä re­vi­tään alas.

Vain sinä olet ian­kaik­ki­nen, vain si­nus­sa on toi­vo

läpi kai­ken ra­ken­ta­mi­sen, muut­tu­mi­sen ja ka­to­a­vai­suu­den.

Tänä päi­vä­nä me ru­koi­lem­me si­nua:

Lah­joi­ta meil­le jo­kai­sel­le ym­mär­rys tart­tua kiin­ni

sa­naa­si,

niin et­tä oli­sim­me tai­ta­via ra­ken­ta­jia,

jot­ka kai­va­vat pe­rus­tuk­sen läpi hie­kan

kiin­te­ään kal­li­oon saak­ka.

Nii­lo Rau­ha­la (Lä­hel­lä py­hää aa­mua, SRK 1979)

Kuva: Jar­mo Määt­tä