Mik­ko So­pa­nen

Vim­pe­li

Ku­kaan ih­mi­nen ei ole syn­ni­tön. Sik­si Ju­ma­lan sana ke­hot­taa suh­tau­tu­maan toi­siin ih­mi­siin ar­mol­li­ses­ti, ei tuo­mi­ten.

Yh­tä ai­kaa Kau­ha­van Su­vi­seu­ro­jen sun­nun­tai­aa­mun sa­na­ju­ma­lan­pal­ve­luk­sen kans­sa pi­det­tiin ju­ma­lan­pal­ve­luk­set myös kah­des­sa­tois­ta Kau­ha­van lä­hi­a­lu­een kir­kos­sa. Yk­si näis­tä kir­kois­ta oli Vim­pe­lin 12-kul­mai­nen puu­kirk­ko, jos­sa ju­ma­lan­pal­ve­luk­sen toi­mit­ta­nut kent­tä­ro­vas­ti Pen­na Par­vi­ai­nen ker­toi ole­van­sa en­sim­mäis­tä ker­taa.

Hei­nä­kuun en­sim­mäi­sen sun­nun­tain kir­kol­li­se­na ai­hee­na oli Ar­mah­ta­kaa! Luuk­kaan evan­ke­liu­mis­sa (6:37) Jee­sus pu­huu ope­tus­lap­sil­leen: "Äl­kää tuo­mit­ko, niin ei tei­tä­kään tuo­mi­ta. Äl­kää ju­lis­ta­ko ke­tään syyl­li­sek­si, niin ei tei­tä­kään ju­lis­te­ta syyl­li­sik­si. Pääs­tä­kää va­paak­si, niin tei­dät­kin va­pau­te­taan."

Par­vi­ai­nen toi kirk­ko­kan­sal­le ter­vei­set Su­vi­seu­rois­ta seu­ro­jen tun­nuk­sen sa­noin: ”Si­nun sa­na­si on valo mi­nun mat­kal­la­ni.”

Ar­mo tu­lee Jee­suk­sen kaut­ta

Saar­nas­saan Par­vi­ai­nen ker­toi Jo­han­nek­sen evan­ke­liu­min 8. lu­kuun kir­joi­te­tun päi­vän evan­ke­liu­mi­teks­tin ti­lan­tees­ta, jos­sa fa­ri­seuk­set ja lai­no­pet­ta­jat toi­vat Jee­suk­sen eteen syn­ti­sen nai­sen, avi­on­rik­ko­jan. Moo­sek­sen lais­sa mää­rät­tiin, et­tä nai­nen piti ki­vit­tää, ja tuo­jat ky­syi­vät nyt Jee­suk­sel­ta: "Mitä sinä sa­not?" Hei­dän tar­koi­tuk­se­naan oli saa­da syy tuo­mi­ta Jee­sus, vas­ta­si­pa hän kuin­ka ta­han­sa.

Jee­sus ku­mar­tui ja kir­joit­ti sor­mel­laan maa­han. Ky­sy­jät tiuk­ka­si­vat hä­nel­tä vas­taus­ta. Jee­sus sa­noi: ”Se teis­tä, joka ei ole teh­nyt syn­tiä, heit­tä­köön en­sim­mäi­sen ki­ven.” Hän ku­mar­tui taas ja kir­joit­ti maa­han.

Nai­nen odot­ti kuo­le­maan­sa kau­hus­ta it­kien, mut­ta mi­tään ei ta­pah­tu­nut. Syyt­tä­jät läh­ti­vät­kin pois vä­hin ää­nin, van­him­mis­ta al­ka­en. Jee­sus ko­hot­ti kat­seen­sa nai­seen ja ky­syi täl­tä: ”Mis­sä ne kaik­ki ovat? Ei­kö ku­kaan tuo­min­nut si­nua?” Nai­nen vas­ta­si: ”Ei, her­ra”. Sii­hen Jee­sus to­te­si: ”En tuo­mit­se mi­nä­kään. Mene, älä­kä enää tee syn­tiä.”

Se, mi­ten Jee­sus suh­tau­tui lan­gen­nee­seen nai­seen, osoit­taa, et­tä jo­kai­nen syn­ti­nen ih­mi­nen voi hä­nen so­vi­tus­työn­sä kaut­ta saa­da ar­mon omal­le koh­dal­leen.

Jee­sus so­vit­ti kaik­ki syn­nit

Pen­na Par­vi­ai­nen muis­tut­ti us­kon pää­mää­räs­tä, tai­vaas­ta, He­se­kie­lin näyn kaut­ta (Hes. 47). Näys­sä mo­lem­min puo­lin vir­ran ran­to­ja kas­voi kai­ken­lai­sia pui­ta, jot­ka tuot­ti­vat ra­vin­toa. Nii­den leh­det ei­vät la­kas­tu­neet, vaan nii­tä voi käyt­tää ra­vin­nok­si, joka pa­ran­si. Puut tuot­ti­vat joka kuu­kau­si uu­sia he­del­miä, kos­ka nii­tä kas­te­le­va vesi tuli py­hä­kös­tä.

Ku­ten päi­vän evan­ke­liu­mi­teks­ti osoit­taa, yk­si­kään meis­tä ei ole syn­ni­tön, Par­vi­ai­nen to­te­si.

– Voim­me ai­na tur­vau­tua Jee­suk­seen Kris­tuk­seen, joka on tai­vaas­sa Isän ty­kö­nä. Hän ei ole pel­käs­tään mei­dän, vaan koko maa­il­man syn­tien so­vit­ta­ja.