Hans Pe­täis­tö

Haus­jär­vi

Ju­ma­lan joh­da­tus, lau­lun ja tai­teen lah­ja sekä us­ko­mi­sen ilo pu­hu­tut­ti­vat lei­ril­lä.

Tam­mi­kuun vii­mei­se­nä tiis­tai­na ko­koon­tui Ete­lä-Suo­men vart­tu­nei­ta Mai­tois­ten lei­ri­kes­kuk­seen. Lei­ri­kes­kuk­sen au­las­sa oli heti pu­heen­po­ri­na täy­sil­lä, kun yh­teen­sä 145 vart­tu­nut­ta vaih­toi kuu­lu­mi­sia. Oli ilo näh­dä sy­dä­mes­tä saak­ka tut­tu­ja ih­mi­siä vuo­si­kym­men­ten var­rel­ta, van­hem­pia ja nuo­rem­pia.

Lei­rin ve­tä­jä­nä toi­mi Sep­po Aho yh­des­sä Rai­ja-vai­mon­sa kans­sa, ja apu­lai­si­na oli­vat Maik­ki ja Ta­pa­ni Jo­ke­la, Kai­su ja Paa­vo Pel­ko­nen sekä Rit­va Hol­ma. Toi­vo­tet­tu­aan kaik­ki ter­ve­tul­leik­si Aho piti al­ku­har­tau­den, jon­ka teks­ti­nä oli 1. Ku­nin­gas­ten kir­jan 6. luku, jos­sa ker­rot­tiin Sa­lo­mo­nin temp­pe­lin hil­jai­ses­ta ra­ken­ta­mi­ses­ta. Ra­ken­ta­jat ei­vät ol­leet sen kum­mem­pia kuin lei­ri­läi­set­kään, vaan nöy­rää vä­keä kuu­li­ai­si­na sil­le, mi­hin Her­ra oli hei­tä kut­su­nut.

Ju­ma­la joh­dat­taa

Lei­ril­lä käy­dyis­sä kes­kus­te­luis­sa ko­ros­tui Ju­ma­lan joh­da­tus. Kun Ju­ma­la loi ih­mi­sen, hän loi jo­kai­sen ku­vak­seen, mie­lei­sek­seen ja lap­sek­seen. Jo­kai­nen on kui­ten­kin oma yk­si­lön­sä, sa­mal­la lail­la kuin jo­kai­nen lu­mi­hiu­ta­le kaut­ta ai­ko­jen on oman­lai­sen­sa.

Kaik­ki­val­ti­aan hoi­toon on tur­val­lis­ta kuu­lua. Psal­mis­sa sa­no­taan loh­dut­ta­vas­ti: ”Hän an­taa en­ke­leil­leen käs­kyn var­jel­la si­nua, mis­sä iki­nä kul­jet, ja he kan­ta­vat si­nua kä­sil­lään, et­tet louk­kaa jal­kaa­si ki­veen” (Ps. 91:12). Sa­lo­mon­kin kir­joit­ti, et­tä kai­kel­la on mää­rä­het­ken­sä: on ai­ka ra­ken­taa ja ai­ka pur­kaa, on myös ai­ka elää ja ai­ka kuol­la (Saarn. 3:1).

Lei­rin pa­ras an­ti oli evan­ke­liu­mi. Har­tauk­sis­sa ja vä­li­a­jal­la­kin se kai­kui va­paas­ti.

Lau­lu ku­vaa tun­net­ta

Lau­lu­tuo­ki­on pi­ti­vät Rit­va Hol­ma ja Maik­ki Jo­ke­la. Nur­mi­jär­vel­lä asu­va kant­to­ri Hol­ma ker­toi lem­pi­työs­tään Van­taan­kos­ken seu­ra­kun­nas­sa. Lei­ri­läi­set kuu­li­vat hä­nel­tä nel­jän uu­den Sii­o­nin lau­lun (SL 315, 339, 137 ja 311) syn­nys­tä. Hol­ma ker­toi sii­tä­kin, mitä muu­tok­sia lau­lui­hin piti teh­dä, jot­ta ne so­pi­vat tu­hat­päi­sen seu­ra­kan­san lau­let­ta­vik­si ei­kä vain yk­si­ää­ni­ses­ti am­mat­ti­lai­sel­le. Lei­ri­läi­set lau­loi­vat osan näis­tä lau­luis­ta.

Hol­ma esit­te­li myös lau­lun, joka on lap­sen kii­tol­lis­ta pu­het­ta isäl­le — lau­lu isän­päi­väs­tä, SL 137. Hän ker­toi ole­van­sa kii­tol­li­nen kai­kis­ta mat­ka­ys­tä­vis­tä, jot­ka roh­kai­se­vas­ti ja ra­ken­ta­vas­ti oh­jaa­vat hän­tä­kin myös mu­sii­kis­sa.

– Saam­me teh­dä kai­ken Sii­o­nin par­haak­si, Ju­ma­lan kii­tok­sek­si ja hä­nen ni­men­sä kun­ni­ak­si.

Lei­ri­läi­siä oli täl­lä ker­taa niin pal­jon, et­tei­vät kaik­ki voi­neet syö­dä yh­tä ai­kaa. Puo­let jäi vie­lä kes­kus­te­le­maan lau­la­mi­ses­ta, lau­lu­jen sa­nois­ta ja sä­vel­mis­tä, kun am­mat­ti­lai­nen oli käy­tet­tä­vis­sä. Kuu­li­jat sai­vat kuul­la Ame­ri­kan us­ko­vais­ten lem­pi­lau­lun pi­a­nol­la sä­es­tet­ty­nä. Sen sa­nat ku­va­si­vat tä­män­kin lei­rin läm­min­tä tun­nel­maa: Blest be the tie that binds our he­arts in Chris­ti­an love; the fel­lows­hip of kind­red minds is like to that abo­ve (va­paas­ti suo­men­net­tu­na: Siu­nat­tu ol­koon se side, joka yh­dis­tää sy­dä­mi­äm­me kris­til­li­ses­sä rak­kau­des­sa; tämä yh­dys­si­de on ver­rat­ta­vis­sa sii­hen, mitä ker­ran tai­vais­sa).

Luo­ja nä­kyy kaik­ki­al­la

Lei­ri­läi­set kuu­li­vat myös Ma­ria Jo­en­suun kir­joit­ta­man alus­tuk­sen eksp­res­sii­vi­ses­tä tai­de­te­ra­pi­as­ta Ta­pa­ni Jo­ke­lan lu­ke­ma­na. Alus­tuk­sen poh­jal­ta lei­ri­läi­set ja­kau­tui­vat eri ryh­miin kes­kus­te­le­maan tai­tees­ta.

Ryh­mä­työn osuu­del­la to­det­tiin, et­tä Luo­jan tai­de luon­nos­sa on mitä ih­meel­li­sin­tä ja nä­kyy kaik­ki­al­la – jopa jo­kai­ses­sa au­rin­gon nou­sus­sa ja las­kus­sa. Yk­si lei­ri­läi­nen, am­mat­ti­puu­tar­hu­ri, ker­toi, mi­ten Luo­jan kas­veil­la voi teh­dä vaik­ka elä­vää tai­det­ta.

Ilo jäi sy­dä­meen

Ta­pio Töl­li piti lop­pu­har­tau­den, jos­sa hän luki Pie­ta­rin en­sim­mäi­ses­tä epis­to­las­ta, en­sim­mäi­sen lu­vun alus­ta. Lop­pu­vies­tiä lei­ri­läi­sil­le ei oli­si voi­nut pa­rem­min sa­noin ku­va­ta: ”Te kui­ten­kin saat­te iloi­ta sa­no­mat­to­mal­la ja kun­ni­al­li­sel­la ilol­la. Ja kä­si­tät­te tei­dän us­kon­ne lo­pun, sie­luin au­tuu­den!” (1. Piet. 1:8–9.)

Lei­rin lop­pu­lau­lu jäi kai­ku­maan ko­tiin as­ti: ”Nyt, ys­tä­vä­ni, jää­kää Jee­suk­sen haa­voi­hin, vih­mo­koon ar­mon kas­te taas kui­viin sy­dä­miin. Ju­ma­la it­se rau­han sie­luum­me an­ta­koon ja eron­het­kel­läm­me hän mei­tä siu­nat­koon!” (SL 122:4.)

The Al­migh­ty Ca­res

God’s gui­dan­ce, the gift of sin­ging and art plus the joy of be­lie­ving spoke vo­lu­mes

On the last Tu­es­day of Ja­nu­a­ry, the se­ni­or be­lie­vers from all of Sout­hern Fin­land gat­he­red at SRK’s Camp at Main­toi­nen. The camp’s fo­yer was fil­led with the chat­ter of some 145 el­der­ly be­lie­vers exc­han­ged what’s new with them. It war­med my he­art to see so many dear tra­vel friends from many de­ca­des, both yo­ung and old ali­ke.

Sep­po Aho ser­ved as the camp di­rec­tor to­get­her with his wife Rai­ja. As­sis­ting them were Maik­ki and Ta­pa­ni Jo­ke­la, Kai­su and Paa­vo Pel­ko­nen plus Rit­va Hol­ma. Af­ter bid­ding eve­ry­o­ne a warm wel­co­me, Aho de­li­ve­red an ope­ning de­vo­ti­on using a text from 1 Kings, chap­ter 6, where it is writ­ten how there were si­lent buil­ders const­ruc­ting Sa­lo­mon’s temp­le. Those buil­ders were no dif­fe­rent than we here as­semb­led at camp, humb­le pe­op­le obe­dient to that which the Lord has cal­led us.

God Gui­des

Du­ring the dis­cus­si­ons, there was much emp­ha­sis on God’s gui­dan­ce when He cre­a­ted hu­mans, cre­a­ted then in His ima­ge, to His li­king and as His child­ren. Yet each hu­man being is un­li­ke any ot­her, just as uni­que as eve­ry sing­le snowf­la­ke throug­hout time is mic­ros­co­pi­cal­ly dif­fe­rent.

The best take from our camp was the gos­pel.

When we are in the pre­ci­ous care of the Al­migh­ty, we can tra­vel ca­ref­ree, it is ut­ter­ly worth­less to wor­ry about anyt­hing. In the Book of Psalms it is writ­ten; ”For he shall give his an­gels char­ge over thee,

to keep thee in all thy ways.

They shall bear thee up in their hands,

lest thou dash thy foot against a stone.” (Ps. 91:12). Even Sa­lo­mon wrote, ”To eve­ryt­hing there is a se­a­son, and a time to eve­ry pur­po­se…a time to build and tear down… a time to be born, and a time to die” Ecc 3:1).

The best take from our camp was the gos­pel. Du­ring the de­vo­ti­ons and du­ring the free time, this gos­pel ec­ho­ed and was pre­ac­hed free­ly.

Songs port­ray fee­lings

The sin­ging ses­si­on was led by Rit­va Hol­ma and Maik­ki Jo­ke­la. Rit­va, a pro­fes­si­o­nal can­tor who li­ves in Nur­mi­jär­vi, told us about her fa­vo­ri­te job wor­king for the Van­taan­kos­ki state church. The cam­pers were ab­le to hear about the birth and com­po­si­ti­on of four of her ne­west songs of Zion (SL 315, 339, 137 and 311). Hol­ma al­so told about the va­ri­ous chan­ges that nee­ded to be made to get them ea­sier for thou­sands to sing and not just pro­fes­si­o­nals sin­ging solo. Camp par­ti­ci­pants sang some of these nice new songs.

Rit­va al­so pre­sen­ted a song, with which she wrote for child­ren to thank God for their dads — a fat­her’s day song, SL 137. She said she is es­pe­ci­al­ly thank­ful for all of her pre­ci­ous es­corts, and all their en­cou­ra­ge­ment and const­ruc­ti­ve ad­vi­ce they give her even about mu­sic.

– Eve­ryt­hing we do, we can do for the be­ne­fit of Zion, than­king God and for the glory of His name.

This time there were so many camp par­ti­ci­pants that they could not en­joy their me­als at the same time. While ot­hers went to dine, half of us sta­yed in the main as­semb­ly to talk more about songs, their words, and me­lo­dies, sin­ce we had a pro­fes­si­o­nal with us. We were ab­le to even lis­ten to a very fa­vo­ri­te tune from Ame­ri­ca, pla­yed on a pi­a­no cal­led, Blest be the tie that binds our he­arts in Chris­ti­an love; the fel­lows­hip of kind­red minds is like to that abo­ve. (here are the unof­fi­ci­al ly­rics in Fin­nish: Siu­nat­tu ol­koon se side, joka yh­dis­tää sy­dä­mi­äm­me kris­til­li­ses­sä rak­kau­des­sa; tämä yh­dys­si­de on ver­rat­ta­vis­sa sii­hen, mitä ker­ran tai­vais­sa).

The Cre­a­tor is vi­sib­le all around us

The camp par­ti­ci­pants were even ab­le to lis­ten to Ma­ria Jo­en­suu’s writ­ten pre­sen­ta­ti­on about exp­res­si­ve art the­ra­py, that Ta­pa­ni Jo­ke­la read to us. Ba­sed on this int­ro­duc­ti­on, we all for­med se­ve­ral dif­fe­rent groups to dis­cuss art from va­rying pers­pec­ti­ves.

Ba­sed on the out­co­me of the group dis­cus­si­ons, we ack­now­led­ged that the Cre­a­tor’s art is all around us, we are sur­roun­ded by His mag­ni­fi­cent works -- in each ane eve­ry sun­ri­se and sun­set. One of the par­ti­ci­pants was a pro­fes­si­o­nal lands­ca­per, who re­la­ted that using the Cre­a­tors plants and flora, we can even cre­a­te li­ving art­work.

Joy re­mai­ned in our he­arts

Ta­pio Töl­li ser­ved us du­ring the fi­nal de­vo­ti­on, using a text from Pe­ter’s first epist­le, its be­gin­ning chap­ter. This fi­nal mes­sa­ge for these camp par­ti­ci­pants could not even been wor­ded any bet­ter this this; ”Whom ha­ving not seen, ye love; in whom, though now ye see him not, yet be­lie­ving, ye re­joi­ce with joy uns­pe­a­kab­le and full of glory: Re­cei­ving the end of yo­ur faith, even the sal­va­ti­on of yo­ur souls!” (1. Pe­ter 1:8–9.)

The fi­nal song got left ec­hoing in my mind all the way home: “Among us, dear Lord Je­sus, / Yo­ur fire of love ig­ni­te / that he­arts would all be kind­led / to shine the gos­pel’s light; / and blow throug­hout all Zion, / O Spi­rit of the Lord, / that he­arts would prai­se the Fat­her / in love, in one ac­cord!” (SZ 195:4.)