SRK:n jul­kai­su­jen toi­mi­tus

”Van­hoil­lis­les­ta­di­o­lai­suus kas­vaa vain si­säl­tä­päin” -lau­sah­dus aset­tuu uu­teen va­loon "Ta­kai­sin Isän ko­tiin" -kir­jan ker­to­muk­sia lu­kies­sa.

SRK:n uu­si teos on jat­koa vuon­na 2012 il­mes­ty­neel­le kir­jal­le Löy­sin Ju­ma­lan val­ta­kun­nan. Sii­nä on 25 oma­koh­tais­ta ker­to­mus­ta pa­ran­nuk­sen ar­mon saa­mi­ses­ta. En­sim­mäi­ses­sä osas­sa on edel­li­ses­tä kir­jas­ta poi­ke­ten us­ko­vais­ten ko­tien las­ten pa­ran­nus­ker­to­muk­sia; lo­put ovat eri hen­gel­li­syyk­sis­sä tai maal­lis­tu­nees­sa ym­pä­ris­tös­sä kas­va­nei­den nais­ten ja mies­ten kir­joi­tuk­sia.

Kos­ket­ta­vat ker­to­muk­set avaa­vat sil­miä sil­le työl­le, jota Ju­ma­la te­kee kai­kes­sa hil­jai­suu­des­sa ja siel­lä­kin, mis­sä em­me aa­vis­tai­si.

Yleen­sä väis­tin nuo ti­lan­teet ta­val­la tai toi­sel­la. Vie­tim­me tuol­loin sun­nun­tai­ta yh­des­sä us­ko­vais­ten si­sa­rus­te­ni kans­sa. Seu­ra-ai­kaan he ava­si­vat tie­to­ko­neen ja aset­tui­vat yh­des­sä kuun­te­le­maan seu­ro­ja. Koin olo­ni vai­vau­tu­neek­si ja ve­täy­dyin toi­seen huo­nee­seen. Pie­nes­sä asun­nos­sa ää­ni kul­ki va­paas­ti huo­nees­ta toi­seen, ja tah­to­mat­ta­ni kuu­lin seu­rat myös huo­nee­seen, jos­sa olin.

Vir­pi Vii­ta­la: "Rak­kaus pu­hut­te­li"

Ase­tin pyö­rä­ni kir­kon sei­nää vas­ten ja me­nin pää­o­ves­ta si­säl­le. Tyh­jä kirk­ko, ei ke­tään! Ih­met­te­lin, mik­si mi­nun piti tul­la tyh­jään kirk­koon. Mitä minä nyt teen? Taas si­sim­män tun­ne ke­hot­ti mi­nua: mene sa­kas­tiin, siel­lä on ih­mi­siä. Kun ava­sin sa­kas­tin oven, jäin suo­ras­taan tyr­mis­ty­nee­nä sei­so­maan ovi­auk­koon. Pöy­dän ta­ka­na is­tui­vat kaik­ki seu­ra­pu­hu­jat, myös se pap­pi, jon­ka pu­hee­seen olin ei­len pa­hen­tu­nut.

Jor­ma Ki­vi­ran­ta: "Hal­luut­ko sie tehä pa­ran­nuk­sen?”

Minä kuun­te­len vai­su­na. Mik­si pi­tää ol­la täl­lais­ta? Tie­dän, et­tä äi­ti on re­hel­li­nen ih­mi­nen, hä­nel­lä ei ole ta­pa­na va­leh­del­la. Olen kuul­lut en­neu­nis­ta. Joil­le­kin il­moi­te­taan oma läh­tö­päi­vä. Ko­vin pit­kää kes­kus­te­lua äi­din kans­sa ei tule, eten­kään us­ko­na­si­ois­ta. To­kai­sen vain, mik­si ih­mi­siä pi­tää luo­ki­tel­la, tuo­mi­ta us­ko­vai­siin ja epä­us­koi­siin. ”Ei se tuo­mio ih­mi­sen val­las­sa ole”, äi­ti sa­noo. ”Se joka ei us­ko, se on jo tuo­mit­tu, näin se on sa­not­tu Raa­ma­tus­sa.” Äi­ti al­kaa kii­reh­tiä ko­tiin pa­laa­mis­ta. Äi­din ker­to­ma ta­pah­tu­ma jää kai­her­ta­maan miel­tä­ni, se ei unoh­du.

Ni­mi­merk­ki­kir­joi­tus: "Mi­nun täh­te­ni te tu­let­te vi­ha­tuik­si"

Ai­ka­naan sit­ten läh­din rip­pi­kou­luun. Sa­noin heti al­kuun rip­pi­kou­lun opet­ta­jal­le, tai ky­syin hä­nel­tä, et­tä tie­tää­kö hän, mis­sä on Ju­ma­lan val­ta­kun­ta. Hän myös al­koi nii­tä te­ke­mi­siä lu­e­tel­la, et­tä jos sinä Ai­no te­ki­sit sitä ja tätä ja… No, minä jo­tain ko­e­tin teh­dä, ja sa­noin sit­ten, et­tä ei tämä ole mi­nun hom­maa. Ei­hän täl­lä lail­la löy­dy Ju­ma­lan val­ta­kun­ta. Vaik­ka minä mitä teen, niin ei se löy­dy.

Sii­hen as­ti olim­me vel­jen kans­sa käy­neet yh­des­sä näis­sä pai­kois­sa. Mut­ta seu­raa­va vai­he tuli eteen, kun rip­pi­kou­lun opet­ta­ja­ni tuli nau­la­kol­la pu­hut­te­le­maan mi­nua. Hän sa­noi: ”Ai­no, älä vain mene rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­le seu­roi­hin.”

Jäin miet­ti­mään sitä. Aloin miet­tiä, et­tä mis­sä se rau­ha­nyh­dis­tys on.

Ai­no Paa­so: "On­ko Ju­ma­lan val­ta­kun­ta tääl­lä?"

Tuo­na kes­ki­viik­koil­ta­na pu­huin sy­dä­me­ni poh­jas­ta, to­ti­sem­min kuin kos­kaan en­nen. Sei­soin nuor­ten edes­sä ja ky­syin heil­tä: ”Kuin­ka moni teis­tä ha­lu­aa tun­tea Ju­ma­lan? Tar­koi­tan et­tä tun­tea hä­net eri ta­val­la kuin kos­kaan ai­em­min?”

Kä­siä nou­si joka puo­lel­ta huo­net­ta. Nuo­ret näyt­ti­vät yh­tä tar­vit­se­vil­ta kuin mi­nä­kin, ei­kä mi­nul­la ol­lut heil­le mi­tään an­net­ta­vaa. Kat­soin hei­tä kaik­kia sil­miin vuo­ro­tel­len ja sa­noin:

”Hän ei ole tääl­lä. En tie­dä mis­sä hän on, mut­ta Je­re­mi­an kaut­ta hän sa­noo: ’Te et­sit­te mi­nua ja löy­dät­te mi­nut, kun te et­sit­te mi­nua kai­kes­ta sy­dä­mes­tän­ne’ (29:13). Men­kää siis ja et­si­kää, äl­kää­kä lo­pet­ta­ko, en­nen kuin löy­dät­te hä­net. Ja minä teen sa­moin, kos­ka hän on jos­sa­kin. En vain tie­dä mis­sä.”

Ma­ri­Joy An­der­sen: "Sy­dä­me­ni et­si"

Em­ma­nu­el Amet­si­fe ym­mär­si lä­he­tys­seu­rois­sa Ju­ma­lan van­hurs­kaut­ta­mis­jär­jes­tyk­sen: en­sin tu­lee us­ko ja sitä seu­raa rak­kaus.

– Sen si­jaan, et­tä it­se yrit­täi­sin an­taa an­teek­si ih­mi­sil­le saa­vut­taak­se­ni tai­vas­pai­kan, mi­nun pi­ti­kin ol­la ker­jää­mäs­sä an­teek­si­an­ta­mus­ta omien syn­tie­ni ja tois­tu­vien lan­kee­mus­te­ni ta­kia. Vain Ju­ma­lan ar­mos­ta pää­sin Baa­be­lin tor­ni­ni hui­pul­ta alas ar­mon me­reen.

Vir­pi Vii­ta­la löy­si ateis­min ja idän fi­lo­so­fi­oi­den kaut­ta ta­kai­sin lap­suu­ten­sa us­koon.

– Mi­nuun teki vai­ku­tuk­sen se, mi­ten nöy­räs­ti ja kun­ni­oit­ta­en pu­hu­ja luki Raa­ma­tun teks­tiä. Ja mi­ten nuo ih­mi­set seu­rois­sa ja tie­to­ko­neit­ten ää­rel­lä to­del­la eli­vät sii­tä, siu­na­si­vat toi­si­aan ja lau­loi­vat yh­des­sä täy­des­tä sy­dä­mes­tään.