Ma­ria Mä­ke­lä ja Maa­rit Pit­kä­nen

Tar­ja Kank­ko­nen oli ylä­kou­lu­lai­se­na ke­sä­töis­sä Ky­tä­jän kar­ta­non he­vos­tal­lil­la. Rat­sas­tus­ret­kel­lä piti teh­dä yli­mää­räi­nen kouk­kaus, kun pie­ni, hil­jai­nen ky­lä­kirk­ko oli täyn­nä ih­mi­siä ja tiet täyn­nä au­to­ja. Po­ruk­ka näyt­ti iloi­sel­ta, kuu­lui nau­rua ja lau­lua ja lap­sia vi­lis­ti joka puo­lel­la. Siel­lä oli ke­sä­seu­rat me­nos­sa.

– Se oli ihan en­sim­mäi­nen kos­ke­tuk­se­ni us­ko­vai­siin, sil­loin en tien­nyt heis­tä mi­tään muu­ta.

Mu­siik­ki­o­pis­tos­sa use­at us­ko­vai­set nuo­ret tu­li­vat tu­tuik­si. Hei­dän elä­män­ta­pan­sa pu­hut­te­li. Yh­des­sä­o­lo oli päih­tee­tön­tä, va­paa­ta ja tur­val­lis­ta.

– Hen­gai­lin pit­kään us­ko­vais­ten nuor­ten kans­sa, en­kä hok­san­nut mi­tään on­gel­maa sii­nä, et­tei mi­nul­la ol­lut sa­man­lais­ta sy­dä­men us­koa. Van­hem­mat ja si­sa­ruk­set oli­vat en­nak­ko­luu­lo­jen­sa vuok­si huo­lis­saan sii­tä, et­tä vie­tin pal­jon ai­kaa us­ko­vais­ten ys­tä­vie­ni kans­sa, Kank­ko­nen ker­too.

Us­ko­vai­set nuo­ret roh­kais­tui­vat lo­pul­ta pyy­tä­mään ys­tä­vään­sä seu­roi­hin Hel­sin­gin rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­le. Koko suu­ri sali oli täyn­nä, kir­ja­va jouk­ko ih­mi­siä, mut­ta Kank­ko­sen sil­mis­sä he oli­vat kaik­ki sa­man­lai­sia.

– Siel­lä pu­het­ta kuun­nel­les­sa vas­ta oi­ke­as­ti ta­ju­sin, et­ten omis­ta sy­dä­men us­koa. Puhe oli ihan kuin just mul­le. Vaik­ka iha­nat ys­tä­vät oli­vat sii­nä ym­pä­ril­lä, mi­nus­ta tun­tui, et­tä olin ai­van yk­sin.

Seu­rois­sa käyn­nin jäl­keen olo ei ol­lut va­paa. Kank­ko­nen ot­ti etäi­syyt­tä us­ko­vai­siin, et­tei ai­heut­tai­si har­mia per­heel­leen ja van­hoil­le ys­tä­vil­leen. Hän kai­pa­si oma­koh­tais­ta us­koa, mut­ta koko asia tun­tui mah­dot­to­mal­ta.

– Tai­vaan Isä oli var­mas­ti suu­res­sa ar­mos­saan an­ta­nut syn­nin­tun­non. Il­man sitä oli­sin eh­kä iki­a­jat tal­lail­lut us­ko­vais­ten mu­ka­na ret­keil­len il­man on­gel­mia, mut­ta myös il­man elä­vää us­koa, hän poh­tii.

Kank­ko­sen oli enää vai­kea viih­tyä kou­lu­ka­ve­rei­den rien­nois­sa, ja ne ker­rat, kun hän va­paa-ajal­la oli us­ko­vais­ten mu­ka­na, tun­tui­vat en­tis­tä iha­nam­mil­ta. Hän muis­ti pu­hu­jan sa­no­neen seu­rois­sa, et­tä ”Ju­ma­la voi­si siir­tää vuo­ria kai­ken mah­dot­to­mal­ta tun­tu­van edes­tä, kun vaan ha­lu­at us­koa.”

Pa­ran­nuk­sen ar­mon saa­mi­ses­taan Tar­ja Kank­ko­nen ker­too näin:

– Ker­ran il­ta­ky­läs­sä eräs ys­tä­vä ky­se­li us­ko­mi­se­ni es­teis­tä ja roh­kai­si us­ko­maan niis­tä huo­li­mat­ta. Ju­ma­la an­toi ha­lun ja voi­mat us­koa evan­ke­liu­mi omal­le koh­dal­le. Tun­tui us­ko­mat­to­mal­ta, olo oli ihan höy­he­nen­ke­vyt ja mie­li niin kii­tol­li­nen, et­tä piti pi­dä­tel­lä, et­tei joka mut­kas­sa hy­myi­li­si ihan höp­pä­nän nä­köi­se­nä. Näin, kuin­ka on­nel­li­sia us­ko­vai­set ys­tä­vä­ni oli­vat pa­ran­nuk­sen ar­mon saa­mi­ses­ta­ni. Tun­tui, et­tä Ju­ma­lan ar­mo hei­dän­kin kaut­taan ym­pä­röi mi­nua. Tuon il­lan jäl­keen oli help­po yh­tyä Sii­o­nin lau­lui­hin ja vir­siin täy­des­tä sy­dä­mes­tä.

Per­heen vas­tus­tuk­sen kans­sa Kank­ko­nen jou­tui kamp­pai­le­maan pit­kään.

– Koin ko­vaa pai­net­ta, et­ten kään­täi­si sel­kää­ni rak­kaal­le per­heel­le­ni ja van­hem­mil­le­ni. Kui­ten­kin ha­lu­sin ol­la us­ko­mas­sa. Vä­lil­lä kä­vin sa­laa seu­rois­sa, en­kä ker­to­nut me­ne­mi­sis­tä­ni us­ko­vais­ten kans­sa, ja vä­lil­lä taas lu­pa­sin van­hem­mil­le­ni kiel­tä­vä­ni us­kon.

Muut­to opis­ke­li­ja­kämp­pään yh­des­sä us­ko­vais­ten ys­tä­vien kans­sa hel­pot­ti ti­lan­net­ta, kun asi­as­ta ei tar­vin­nut niin usein teh­dä ti­liä ko­to­na.

Kank­ko­sen val­mis­tut­tua toi­min­ta­te­ra­peu­tik­si Ju­ma­la joh­dat­ti vie­rel­le us­ko­vai­sen elä­män­kump­pa­nin, joka nöy­räl­lä, läm­pi­mäl­lä ja vas­tuun­tun­toi­sel­la ole­muk­sel­laan teki heti myös van­hem­piin suu­ren vai­ku­tuk­sen.

– Olen usein ih­me­tel­lyt, mi­ten olen saa­nut niin iha­nan puo­li­son, Kank­ko­nen ker­too.

– Juu­ri hä­nen­lai­sen­sa tar­vit­tiin myös peh­mit­tä­mään van­hem­pie­ni en­nak­ko­luu­lo­ja ja suh­tau­tu­mis­ta us­koom­me. Ny­ky­ään äi­ti­ni ja isä­ni ovat pal­jon mu­ka­na elä­mäs­säm­me ja ovat usein pu­hu­neet, kuin­ka on­nel­li­sia he ovat puo­li­sos­ta­ni, per­hees­tä­ni ja elä­mäs­täm­me.

Kank­ko­nen ker­too ole­van­sa on­nel­li­nen sii­tä, et­tä hä­nen nuo­ruu­sai­kan­sa us­ko­vai­set ys­tä­vät oli­vat niin roh­ke­as­ti myös mui­den kuin sa­mal­la ta­val­la us­ko­vien kans­sa.

– He tun­nus­ti­vat us­ko­aan ja an­toi­vat myös us­ko­mi­sen ilon nä­kyä. Se pu­hut­te­li.

Ju­ma­la on siu­nan­nut per­hee­seen kuu­si las­ta. Nuo­rin täyt­tää vii­si vuot­ta, van­hin on 20-vuo­ti­as. Per­he asuu Por­voos­sa, ja Tar­ja Kank­ko­nen te­kee hie­ro­jan ja toi­min­ta­te­ra­peu­tin töi­tä yrit­tä­jä­nä.

– Nyt kun kat­se­len elä­mää­ni taak­se­päin, ih­met­te­len, mi­ten ih­mees­sä olen saa­nut näin pal­jon. En to­del­la koe, et­tä oli­sin an­sain­nut tätä kaik­kea hy­vää ym­pä­ril­lä­ni. Sain myös lah­jak­si sy­dä­mee­ni us­kon, jon­ka olen saa­nut pi­tää tä­hän päi­vään saak­ka. Ju­ma­lan ar­mo syn­tis­tä ih­mis­tä koh­taan on niin kä­sit­tä­mä­tön­tä.