JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Päi­vys­ty­so­sas­tol­la

2.1.2017 6.45

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420170102064500

Yri­tän lu­kea kir­jaa ison sai­raa­lan päi­vys­ty­so­sas­tol­la. Olo on huo­no, uni­kaan ei tule. Ih­met­te­len sai­raa­lan pat­jan ohuut­ta.

Kuun­te­len ja kat­se­len huo­neen ta­pah­tu­mia. Lää­kä­ri ja hoi­ta­ja käy­vät kat­so­mas­sa vas­ta­pää­tä työ­vaat­teis­sa ole­vaa mies­tä. Hän on töis­sä kaa­tu­es­saan lyö­nyt kyl­ken­sä. Kyl­ki­lui­ta on mur­tu­nut, hän saa ki­pei­tä kramp­pe­ja, jos yrit­tää vä­hän­kin liik­kua.

Sit­ten on val­loit­ta­vas­ti hy­myi­le­vä Jus­si, van­hem­pi mies, joka pu­ris­taa peh­mo­le­lua, sö­pöä kis­saa kä­sis­sään. Kuu­len, et­tä Jus­sil­la on ai­na­kin afa­sia, il­mei­ses­ti muu­ta­kin. Hän ei puhu, mut­ta ot­taa mie­lel­lään kiin­ni kä­des­tä tai sit­ten mis­tä ta­han­sa esi­nees­tä. Seu­raan, kun hän ot­taa an­tu­rei­taan ir­ti ja pyö­rit­tää nii­tä kä­sis­sään. Koh­ta hoi­ta­ja tu­lee nuh­te­le­maan, et­tei saa re­piä joh­to­ja. Peh­mo­le­lu­kin huk­kuu jon­ne­kin tut­ki­muk­sis­sa käyn­nin ai­ka­na. Hoi­ta­jat al­ka­vat et­siä sitä aa­mul­la. Mie­tin, mitä Jus­sil­le on ta­pah­tu­nut ja mil­loin, hän näyt­tää ul­koi­ses­ti hy­vä­kun­toi­sel­ta.

Vii­mei­sek­si huo­nee­seen tuo­daan iso mies, joka ei puhu ei­kä lii­ku. Kuu­len, kun hän hen­git­tää vai­val­loi­sen oloi­ses­ti. Kuin­ka­han va­ka­va hä­nen ti­lan­sa on? Ei hän kui­ten­kaan ole te­ho­hoi­dos­sa.

Mie­leen tu­le­vat sii­o­nin lau­lun 190 sa­nat: ”On ly­hyt hau­ras elä­mä maan pääl­lä, ei py­sy­väis­tä si­jaa ole tääl­lä.” Mie­tin, kuka tä­män huo­neen mie­his­tä voi­si ol­la en­sim­mäi­nen läh­ti­jä? Eh­kä vai­ke­as­ti hen­git­tä­vä iso mies. Jus­si näyt­tää fyy­si­ses­ti niin hy­vä­voi­mai­sel­ta, et­tä elin­vuo­sia saat­taa ol­la pal­jon­kin edes­sä. En­sim­mäi­nen läh­ti­jä voin hy­vin­kin ol­la minä it­se. En­tä jos au­to, jon­ka pus­ku­ria vas­ten kol­mas huo­ne­ka­ve­ri­ni kaa­tui, oli­si aja­nut hä­nen pääl­tään? Läh­dön ai­ka on ih­mi­sil­tä sa­las­sa, sen tie­tää vain Ju­ma­la. Läh­tö­jär­jes­tys ei ole niin mer­kit­tä­vä asia, mut­ta se on, on­ko syn­nit an­teek­si ja rau­ha Ju­ma­lan kans­sa.

Ih­met­te­len, mi­ten minä olen saa­nut säi­lyä us­kon omis­ta­ja­na, Ju­ma­lan lap­se­na, puut­teis­ta­ni ja heik­kouk­sis­ta­ni huo­li­mat­ta. Se on jär­jel­le kä­sit­tä­mä­tön­tä. En tun­ne ole­va­ni sitä hy­vää maa­pe­rää, jos­ta kyl­vä­jä­ver­tauk­ses­sa pu­hu­taan. En­tä ovat­ko huo­ne­to­ve­ri­ni saa­neet kos­kaan ol­la tuon Ju­ma­lan sa­nan sie­me­nen kans­sa te­ke­mi­sis­sä? Toi­von, et­tä he­kin sai­si­vat ol­la us­kon lah­jan omis­ta­jia. Jos­pa vii­meis­tään en­si ke­sä­nä, kun su­vi­seu­rat­kin ovat Po­ris­sa, ai­na­kin joku heis­tä kuu­li­si evan­ke­liu­min vies­tin. Sitä em­me ih­mi­si­nä tie­dä, kuka ot­taa sa­nan us­kol­la vas­taan ja kuka ei, se­kin on Ju­ma­lan työ. Voim­me kui­ten­kin ru­koil­la, et­tä Ju­ma­lan val­ta­kun­ta sai­si lä­hes­tyä nii­tä, jot­ka ovat me­net­tä­neet us­kon lah­jan, vaik­ka sai­raa­lan huo­ne­ka­ve­rei­ta. Ju­ma­la on lu­van­nut kuul­la ru­kouk­sem­me ja an­taa tar­peen mu­kaan ti­lai­suu­den ja sa­no­ja­kin.

Olen vii­me kuu­kau­si­na ta­van­nut mo­nia va­ka­vien sai­rauk­sien ja kuo­le­man kans­sa kas­vo­tus­ten ole­via ih­mi­siä. Yk­si mat­ka­ys­tä­vä, per­hee­ni­sä, oli vii­me ke­vää­nä ti­lan­tees­sa, jos­sa lää­kä­rit sa­noi­vat lä­hei­sil­le, et­tä eli­nai­kaa on kor­kein­taan muu­ta­ma tun­ti. Ju­ma­lan aja­tuk­set oli­vat toi­set. Näim­me Jäm­sän seu­rois­sa. Hän sa­noi ol­leen­sa niin lä­hel­lä kuo­le­maa, et­tei enää pel­kää sitä, ja vaik­ka sai­raus ei ole ko­ko­naan voi­tet­tu, hän iloit­see jo­kai­ses­ta uu­des­ta päi­väs­tä. Sai­raa­las­sa ta­pa­sin pien­ten las­ten äi­din, joka oli iloi­nen ja tyy­ty­väi­nen ny­ky­ti­lan­tee­seen­sa, vaik­ka oli käy­nyt vuo­sia tais­te­lua usei­ta syö­piä vas­taan, ja tais­te­lu jat­kui yhä. Hän sai pää­o­sin ol­la ko­to­na. Har­voin olen ta­van­nut niin po­si­tii­vis­ta ih­mis­tä.

Sil­loin kun olem­me va­ka­van sai­rau­den, suu­ren su­run tai jon­kun muun ko­et­te­le­muk­sen myrs­kyn kes­kel­lä, elä­mä saat­taa tun­tua ai­van mah­dot­to­mal­ta, kär­si­mys lii­an suu­rel­ta, em­me­kä ol­len­kaan ym­mär­rä Ju­ma­lan tar­koi­tus­pe­riä. Mik­si-ky­sy­myk­siin ei löy­dy vas­tauk­sia. Us­ko­vai­nen van­hus saat­taa elin­pii­rin ka­ven­tu­es­sa ja vai­vo­jen li­sään­ty­es­sä ky­sel­lä, mik­si Ju­ma­la on unoh­ta­nut mi­nut tän­ne. Ju­ma­lal­la on sil­loin­kin jo­kin tar­koi­tus, vaik­ka em­me sitä ym­mär­rä. Ju­ma­la pi­tää meis­tä huo­len: ”Kun ko­e­tuk­siin jou­tuu elä­mäm­me, on Her­ra it­se mei­dän vie­rel­läm­me." Olem­me mat­kal­la tai­vaa­seen, ja Ju­ma­la on lu­van­nut val­mis­taa mei­tä myös vii­meis­tä vi­hol­lis­ta var­ten.

Minä ja kyl­ki­luun­sa mur­ta­nut pää­sem­me ko­tiin seu­raa­van päi­vä­nä, Jus­si ja iso mies jää­vät osas­tol­le. Sa­naa­kaan em­me vaih­ta­neet.

Ko­to­na luen Pirk­ko-Lii­sa Lin­ja­man ru­noa:

Aa­mul­la kel­lo kah­dek­san

ti­pat tip­pu­vat so­lis­las­ki­moon.

Vuo­de on siis­ti,

la­bo­ra­to­ri­o­hoi­ta­ja käy­nyt,

voi­sin vaik­ka lu­kea Bo Car­pe­la­nin ru­no­ja.

Mut­ta ajat­te­len pien­tä poi­kaa,

joka juu­ri nyt on läh­dös­sä kou­luun.

On­ko syö­nyt mi­tään,

löy­tää­kö vil­la­su­kat,

on­ko ne­nä­lii­na tas­kus­sa,

unoh­taa­ko luis­ti­met ta­hal­laan,

kun ei näin iso­na keh­taa

luis­te­le­maan ope­tel­la.

Hä­nen sil­män­sä ha­lu­ai­sin näh­dä

ja oven­ra­os­ta

pi­me­ään aa­muun sa­teel­la

Kyy­ne­leet tu­le­vat sil­mii­ni. Saan näh­dä las­te­ni sil­mät, ja hei­tä oven­ra­os­ta pi­me­ään saa­tel­la. Tä­nään.

JuhatuomasVuorisalo
Olen yhdeksän lapsen isä Noormarkusta. Koulutukseltani olen kemisti. Olen ollut pitkään töissä pigmentti- ja maaliteollisuudessa sekä viitisen vuotta opettajana. Vapaa-aikana tykkään liikkua ja lukea. Erilaiset ihmiset, luonnon ihmeet ja ilmiöt sekä ympäristöasiat kiinnostavat erityisesti. Uskon kultaa on Taivaan Isä halunnut kirkastaa myös minun kohdallani monin tavoin, koettelemustenkin kautta. Näistä tai sitten jostain muusta päähän pälkähtävästä asiasta haluan kirjoittaa.
22.9.2020

Her­ra, kuu­le ru­kouk­se­ni, vas­taa mi­nul­le, minä olen köy­hä ja avu­ton. Ps. 86:1

Viikon kysymys