JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Se oli sil­loin – tal­vi­sia ta­pauk­sia

Virtanen Anna
Aiemmat blogit
27.2.2016 6.30

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420160227063000

Se oli sil­loin, vuo­sia sit­ten, kun kä­vim­me serk­ku­las­sa. Pik­ku­po­jat ih­met­te­li­vät, mitä mus­taa on pi­ha­lu­mel­la. Se oli tuh­kaa. Per­heen isä oli teh­nyt ke­vät­tä.

Muu­ta­ma päi­vä ky­lä­reis­sun jäl­keen puin po­jat pi­hal­le. Olin me­nos­sa vau­van kans­sa pe­räs­sä, kun­han en­sin kui­vit­tai­sin, syöt­täi­sin ja vaa­tet­tai­sin. Rau­hal­li­ses­sa ruok­ki­mis­het­kes­sä an­noin kat­seen le­vä­tä ki­mal­ta­val­la lu­mel­la, etu­pi­ha oli täyn­nä au­rin­koa.

Kun sain tar­vit­ta­vat tou­hut teh­tyä, vil­kai­sin ta­ka­pi­hal­le. Se ei ol­lut täyn­nä au­rin­koa.

Vi­ti­lun­ta peit­ti isol­ta alu­eel­ta har­maa peit­to. Lä­hel­lä ta­ka­o­vea sitä oli pak­su ker­ros, ja jos­tain tup­sah­te­li li­sää, pö­li­nä vain kävi. Asuim­me pa­ri­ta­los­sa, ja po­jat oli­vat löy­tä­neet naa­pu­rin tä­din jä­te­sä­kin, jo­hon hän oli ke­rän­nyt tal­ven ai­ka­na syn­ty­neet tuh­kat.

Pi­kai­nen ul­vah­dus ik­ku­na­luu­kus­ta, ja rien­sin ovel­le. Ei­pä sii­nä enää kii­ret­tä. Po­jat oli­vat yl­tä­pääl­tä tuh­kas­sa. Lu­mes­sa ei ki­mal­ta­nut au­rin­ko, mut­ta kak­sis­sa har­mais­sa kas­vois­sa lois­ti­vat si­ni­set sil­mät.

– Teh­tiin ke­vät­tä!

* * *

Se oli sil­loin, erää­nä tal­vi­se­na aa­mu­päi­vä­nä.

– Mitä tei­dän päi­vään? Läh­ti­sit­te­kö ret­kel­le Au­rin­ko­rin­teel­le tai Tai­men­lah­teen?

Tätä ko­ti­äi­din va­paut­ta! Voi läh­teä mi­hin vain – kun ot­taa lap­set mu­kaan. Tis­kit ja pyyk­käyk­set siir­tyi­vät myö­hem­mäk­si.

– Läh­de­tään mie­luus­ti, vas­ta­sin.

* * *

Se oli sil­loin, kun mel­kein hä­pe­sin. Tou­hu­sin keit­ti­ös­sä. Kou­lu­lai­set läh­ti­vät vuo­ron­pe­rään kou­lu­tiel­le, hei­pat hui­kat­tiin. Kou­lu­päi­vän jäl­keen nos­tin yh­den kou­lu­lai­sen top­pa­hou­sut lat­ti­al­ta. Ne oli­vat ihan re­sut.

– Oli­ko sul­la nämä kou­lus­sa?

– Oli.

– Oli­ko nämä tä­män nä­köi­set jo aa­mul­la?

– Ai niin, en muis­ta­nu, et­tä nii­hin oli tul­lut rei­kiä.

Hou­sut oli­vat re­pey­ty­neet edel­lis­päi­vän lu­mi­jal­ka­pal­lo­pe­lis­sä pe­li­ken­tän ai­dan tör­röt­tä­viin rau­ta­lan­gan­pät­kiin.

Poi­ka kat­soi il­met­tä­ni ja sa­noi:

– Hups.

Mi­ten huo­le­ton lap­suus. Sel­lais­ta sen pi­tää­kin ol­la. Me ai­kui­set, joi­den teh­tä­vä on huo­leh­tia jäl­ki­kas­vun asi­an­mu­kai­ses­ta vaa­te­tuk­ses­ta, olem­me hel­pos­ti kan­gis­tu­nei­ta ul­ko­nä­kö­kaa­voi­hin ja pu­ku­koo­dei­hin. En jää­nyt sy­vem­min poh­ti­maan, mitä opet­ta­ja on kou­lus­sa miet­ti­nyt. Puk­ka­si vaan nau­rat­ta­maan lap­sen va­paus elää. Sii­nä op­pi­mis­ta!

* * *

Se oli sil­loin, kun olin lap­si. Oli tal­vi-il­ta ja olim­me tu­los­sa ko­tiin jol­tain reis­sul­ta. Au­ton ta­sai­nen hy­ri­nä ja unet­ta­va läm­pö sai­vat mi­nut nu­kah­ta­maan.

Ko­ti­pi­has­sa ha­vah­duin he­reil­le, mut­ta sul­jin äk­kiä sil­mä­ni. Toi­vee­ni to­teu­tui: isä nos­ti mi­nut sy­liin­sä ja kan­toi au­tos­ta si­säl­le. Ihan pik­kui­sen tir­kis­tin sil­mien ra­os­ta, kun isä nou­si ko­ti­por­tai­ta. Mut­ta sit­ten pu­ris­tin sil­mät tiu­kas­ti kiin­ni, kun kuu­lin isän ih­met­te­le­vän, mi­ten minä nu­kun­kin si­ke­äs­ti, ei edes sil­mät vä­räh­dä.

Oli­si isä voi­nut sa­noa au­tol­la, et­tä "No niin, iso tyt­tö, nou­se­han nyt, osaat it­se­kin kä­vel­lä." Mut­ta isä kan­toi sy­lis­sä. Se tun­tui niin hy­väl­tä, et­tä muis­tan sen yhä. Se oli rak­kaut­ta. Eh­kä se oli myös van­hem­pie­ni il­ta­toi­mien hel­pot­ta­mis­ta. Oli­han yk­si vii­ka­reis­ta saa­tu jo nuk­ku­maan.

Pie­niä het­kiä ar­jes­ta. Jos nii­hin osaa tart­tua, niis­tä löy­tää juh­lan. Kai­kis­sa het­kis­sä mu­ka­na vah­vat kä­si­var­ret, jot­ka kan­ta­vat mat­kal­la ko­tiin.

AnnaVirtanen
Kemijokivarsi, pieni vireä kylä, kotikoivikko ja punainen tupa. Täällä elän. Lähellä lapsiani ja puolisoani, lähellä ystäviä, keskellä elämän syvimpiä ääniä. Viisi lasta herätän aamuisin koulutaipaleelle ja kaksi pienempää on kanssani kotosalla. Puuhella lämpenee, puuro hautuu. Päivät täyttyvät lasten äänistä ja kotiäidin arkiaskelista. Kirjoitan lasten oivalluksista, ihmiselosta ja kohtaamisista. Voit lähettää minulle palautetta osoitteeseen virtanen_anna@suomi24.fi.
5.7.2020

Jee­sus sa­noo: "Mene, älä­kä enää tee syn­tiä." Joh. 8:11

Viikon kysymys