JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Isän perintö

Nykyiset blogit
22.4.2024 9.00

Juttua muokattu:

22.4. 08:21
2024042208212220240422090000

Pek­ka Pouk­ku­la

"Kah­too­ko­han se Mart­ti-pap­pa mei­tä tai­vaas­ta?"

Ha­vah­dun pie­nem­pien las­ten kes­kus­te­luun ja miet­tei­siin edes­men­nees­tä isäs­tä­ni. To­ka­luok­ka­lai­nen tie­tää ker­toa pa­pan nä­ke­vän hei­dän leik­kin­sä, kun hän kat­soo tai­vaas­ta tän­ne alas­päin. Vä­hi­tel­len lii­tyn it­se­kin mu­kaan kes­kus­te­luun, sil­lä lap­set ha­lu­a­vat jäl­leen kuul­la, mil­tä Mart­ti-pap­pa näyt­ti.

Yri­tän ku­vail­la muu­ta­mal­la sa­nal­la myös sen, et­tä mi­nus­sa ja pa­pas­sa oli sa­maa nä­köä, hius­tyy­liä myö­ten. Si­tä­hän meil­lä kal­juil­la mie­hil­lä ei tosi asi­as­sa ol­lut kum­pai­sel­la­kaan, ei hiuk­sia ei­kä ai­na­kaan hius­tyy­liä, jos ei pal­jon muu­ta­kaan tyy­liä, mut­ta se ei ol­lut nyt oleel­lis­ta. Oleel­lis­ta ovat muis­tot sii­tä tu­tuk­si tul­lees­ta Mart­ti-pa­pas­ta, jon­ka suu­rin osa lap­sis­tam­me tun­tee vain mui­den ker­to­ma­na. Var­maan sik­si hä­neen pa­la­taan il­ta­ru­kouk­ses­sa tai au­to­lei­keis­sä, jos­kus kum­mas­sa­kin. Lap­set tah­to­vat vah­vis­tus­ta sil­le muis­tol­le, jon­ka oma mie­li on pa­pas­ta ra­ken­ta­nut mui­den ker­to­muk­sis­ta ja va­lo­ku­vis­ta. Täl­lä ta­voin se säi­lyy mu­ka­na mat­kas­sa.

Kes­kus­te­lu jat­ku­es­sa to­te­am­me, et­tä pa­pas­ta oli­si var­mas­ti ol­lut mu­ka­va näh­dä mei­dät kaik­ki tääl­lä Pöl­län­pe­räl­lä. Ker­ron, et­tä Mart­ti-pa­pal­le lap­set oli­vat tär­kei­tä. Var­sin­kin kun lap­set näyt­ti­vät luon­net­taan, vaik­ka jal­kaa pol­kien, niin pap­paa hu­vit­ti. Hä­nen suu­pie­len­sä ny­ki­vät sil­lai mu­ka­vas­ti ja koh­ta pap­paa nau­rat­ti leik­ki­säs­ti.

Lap­set kuun­te­le­vat het­ken, kun­nes lei­kit taas jat­ku­vat. It­se jään vie­lä miet­tei­siin ja mo­niin muis­toi­hin. Tun­tuu tu­tul­ta. Ele­tään taas huh­ti­kuu­ta, lä­hes päi­väl­leen sa­maa ai­kaa, kuin 19 vuot­ta sit­ten. Ke­vät­tä, jol­loin isä sai kut­sun Tai­vaan ko­tiin.

Naa­pu­riin oli help­po pis­täy­tyä. Ei ol­lut ku­lu­nut kuin muu­ta­mia kuu­kau­sia mei­dän al­ku­ke­säm­me muu­tos­ta. Meil­le oli val­mis­tu­nut uu­si koti van­hem­pie­ni naa­pu­riin, meh­tä­lai­tu­men­tien var­teen. Ja vie­lä Pöl­län­pe­räl­le, jo­hon en ai­na­kaan ai­ko­nut enää ta­kai­sin pa­la­ta, kun siel­tä nuo­re­na pää­sin pois. Muu­ta­mat vuo­det muu­al­la oli­vat muut­ta­neet mie­len ja olin val­mis pa­laa­maan per­hee­ni kans­sa lap­suu­te­ni mai­se­miin. Pa­luu maal­le ta­pah­tui muu­ta­mien kau­pun­gis­sa asut­tu­jen vuo­sien jäl­keen.

Las­ten ni­me­ä­mä pa­pan Hi­a­ce ”tik­tu” oli tut­tu näky. Hän aje­li mum­mun kans­sa pit­kin Pöl­län­pe­rää. Mil­loin suun­ta­na oli ran­ta­perk­ki­öt, pel­to­kier­ros tai he me­ni­vät tar­kis­ta­maan, on­ko meri py­sy­nyt pai­kal­laan. Näi­tä ru­tii­ne­ja meil­lä­kin vä­lil­lä seu­rat­tiin, myös usein puo­lin ja toi­sin pis­täy­dyt­tiin.

Nyt­kin olin sel­lai­sel­la pi­ka­vi­sii­til­lä, ku­ten oli ta­pa­na sa­noa. Isä tai­si is­tua kiik­ku­tuo­lis­sa lei­vi­nuu­nin edes­sä, kä­des­sään hä­nel­lä oli eh­kä Esa Ant­ta­lan so­ta­kir­ja tai Kan­sa Tais­te­li -leh­ti. Nii­tä oli usein pino isän vie­res­sä tai ka­ma­rin pöy­däl­lä. Isä tyk­kä­si lu­kea. Mie­lui­sin­ta lu­et­ta­vaa oli­vat ker­to­muk­set sota-ajas­ta, jopa niin, et­tä osan kir­jo­ja ja leh­tiä hän luki use­am­man­kin ker­ran.

Kiik­ku­tuo­lis­sa is­tu­es­saan hän kuun­te­li myös ra­di­o­ta, jos ei sit­ten teh­nyt sa­maa le­väh­tä­en. Isäl­lä oli va­ka­va sy­dän­sai­raus, joka lait­toi toi­me­li­aan mie­hen usein le­väh­tä­mään, jot­ta pys­tyi taas jo­ta­kin te­ke­mään. Il­tai­sin isä sa­noi­kin usein, et­tä täy­tyy en­sin le­väh­tää, et­tä jak­saa al­kaa nuk­ku­maan. Sil­loin tie­sin, et­tä niin isä kuin sy­dän oli vä­sy­nyt. Kes­kus­tel­tiin kuu­lu­mi­sia, ne isä muis­ti yleen­sä ai­na ky­syä. Oli isäl­lä muu­ta­kin asi­aa.

Vä­hi­tel­len isä siir­tyi asi­aan. Hän pu­he­li: "Nyt, kun sinä Pek­ka asut täs­sä lap­sis­ta kai­kis­ta lä­him­pä­nä ja olet tääl­lä var­mas­ti en­sim­mäi­se­nä, mi­kä­li mi­nul­le sat­tuu jo­tain, muis­ta, et­tei mi­nua saa vie­dä enää sai­raa­laan. Tah­don ol­la ko­to­na." Sa­mal­la isä ker­toi, mi­ten oli viet­tä­nyt sai­raa­las­sa niin pal­jon yk­si­näi­siä il­to­ja ja öi­tä, vä­lil­lä pit­ki­ä­kin ai­ko­ja. Sin­ne hän ei enää ha­lun­nut.

Isä koki, et­tä sai­raa­lan ik­ku­nois­ta nä­kyi vain tyh­jyyt­tä. Ai­na­kaan siel­tä ei nä­ky­nyt Pöl­län­pe­rää. Ei nä­ky­nyt tut­tu­ja mai­se­mia ei­kä ol­lut tär­kei­tä ru­tii­ne­ja. Ei ohi­a­ja­via au­to­ja, mök­ki­läi­siä tai ka­las­ta­jia, hei­tä, jot­ka päi­vit­täin ajoi­vat lap­suu­den­ko­ti­ni ohit­se. Ei­kä siel­lä ol­lut ai­na­kaan omia rak­kai­ta. Sitä isä tar­koit­ti yk­si­näi­syy­del­lä: lä­hel­lä ei ol­lut ke­tään. Sii­hen hän ei ol­lut tot­tu­nut.

Kuun­te­lin hil­jaa. Mi­nul­le ojen­net­tiin tu­paan­tu­li­ais­lah­jaa, jota en oli­si ha­lun­nut vas­taa­not­taa. Päin­vas­toin oli­sin ha­lun­nut työn­tää sen pois, kau­ak­si ää­ret­tö­mään. Isä­ni oli maan­vil­je­li­jä. Syk­syn sa­don jäl­keen uut­ta kyl­vöä ei enää oli­si. On­nek­se­ni en tuos­sa vai­hees­sa tien­nyt, et­tä isän kor­juu­het­ki oli niin lä­hel­lä.

Kuu­kau­det ku­lui­vat ja siir­ryt­tiin tal­ves­ta al­ku­ke­vää­seen. Si­nä­kin il­ta­na olin pis­täy­ty­mäs­sä isäl­lä ja äi­dil­lä. Siel­lä oli muu­ta­ma muu­kin sa­mal­ta ky­läl­tä ku­ten usein muul­loin­kin. Isäl­lä ja äi­dil­lä oli pal­jon ys­tä­viä. Vie­raat vie­lä jäi­vät mi­nun läh­ties­sä. Ovea sul­kies­sa en ar­van­nut, et­tä avaan sen jo koh­ta toi­sen­lai­seen het­keen.

Äi­din hä­tään­ty­nyt soit­to saa­vut­ti ja kii­ruh­din pai­kal­le. Hä­tä­kes­kuk­ses­ta saa­tu­jen oh­jei­den aut­ta­ma­na aloin el­vyt­tä­mään isää­ni. Vie­lä het­ki sit­ten ta­los­sa ol­lut läm­min tun­nel­ma ja pu­heen­so­ri­na oli pois­sa. Läm­pö oli pa­en­nut myös isäs­tä. Läs­nä oli­vat vain epä­toi­vo ja tais­te­lu py­säh­ty­nyt­tä ai­kaa vas­taan. Hä­tään­ty­nee­nä tois­tin Tai­vaan Isän puo­leen, et­tä isä sai­si vie­lä elää.

Mi­nuu­tit ku­lui­vat ja am­mat­ti­aut­ta­jien li­säk­si pai­kal­le saa­pui­vat myös si­sa­ruk­se­ni yk­si toi­sen­sa jäl­keen. El­vy­tys jat­kui, oli jat­ku­nut jo pit­kään. "Muis­ta, et­tei mi­nua saa vie­dä enää sai­raa­laan." Muis­tin isän sa­nat, vaik­ka olin ha­lun­nut ne unoh­taa. Nyt­kin teki mie­li työn­tää ne taka-alal­le. Sa­mal­la mie­tin, mil­lais­ta isän elä­mä tu­li­si eh­kä ole­maan, jos hän sel­vi­äi­si. Isä ei ha­lun­nut enää sai­raa­laan. Isän toi­vo­mus ja oma toi­vo­muk­se­ni ris­tei­li­vät. Luo­pu­mi­nen teki ki­pe­ää, jo­kai­sel­le. Mie­les­sä so­per­sin Tai­vaan Isän puo­leen: "Älä an­na isän enää he­rä­tä." Hil­jai­nen suru täyt­ti pir­tin.

Isän kuo­le­man hy­väk­sy­mi­nen oli mi­nul­le hy­vin vai­ke­aa ja su­rua reu­nus­ti suun­na­ton epä­oi­keu­den­mu­kai­suu­den tun­ne. Isä ja äi­ti oli­vat elä­mäs­sään ko­ke­neet iso­ja ajal­li­sia vas­toin­käy­mi­siä ja mi­nun oli vai­kea hy­väk­syä, et­tä nyt in­hi­mil­li­ses­ti aja­tel­tu­na hel­pom­man elä­män­vai­heen koit­ta­es­sa isä kut­sut­tiin Tai­vaan ko­tiin. Pu­rin tus­kaa­ni Tai­vaan Isäl­le mo­nil­la mik­si-ky­sy­myk­sil­lä. Sil­loin olin myös ah­taim­mil­la­ni oman us­ko­ne­lä­män kans­sa. Vä­lil­lä tun­tui, et­tä uu­vun kuor­man al­le. Tai­vaan Isä jak­soi kuun­nel­la tus­kaa­ni ja siu­na­si mi­nul­le saat­to­mie­hiä, joil­le sain tun­te­muk­si­a­ni pur­kaa. Oli loh­dul­lis­ta. Vä­hi­tel­len löy­sin mo­nia kii­tol­li­suu­den ai­hei­ta isän elä­mäs­tä.

Vuo­det ku­lu­vat, mut­ta isän muis­to elää mu­ka­na las­ten kaut­ta usein hy­vin ar­ki­sis­sa­kin het­kis­sä kes­kel­lä leik­ke­jä tai mum­mul­la käy­des­sä. Isä luot­ti elä­mäs­sään myös vai­keim­pi­na het­ki­nä Ju­ma­lan joh­da­tuk­seen. Hän pu­he­li, et­tä meil­le ei ole lu­vat­tu help­poa elä­mää. Maan­vil­je­li­jä­nä hän muis­tut­ti ai­na, et­tä sekä kyl­vö et­tä sato on Luo­jas­sa.

Kal­leim­pa­na lah­ja­na isä tah­toi vaa­lia us­ko­mi­sen lah­jaa. Hän toi­voi, et­tä me lap­set ja seu­raa­va su­ku­pol­vi juur­tui­sim­me Ju­ma­lan val­ta­kun­taan. Ha­lu­an kii­tol­li­suu­del­la vaa­lia sy­dä­mes­sä­ni isän jät­tä­mää pe­rin­töä. Vä­sy­nyt mat­ka­mies on saa­nut ian­kaik­ki­sen le­von.

Pekka Poukkula
Kaupunkilaistumista nuorena yrittänyt, mutta maaseudun juuret omaavana sinne takaisin palannut viisikymppinen perheenisä ja yrittäjä. Sosiaalialan ammattilainen ja asioiden pohdiskelija. Perhe, ystävät ja ihmiset merkitsevät minulle paljon, joten saatan tahtomattakin ajautua välillä raatipuolelle. Niinpä en ole erityisen suosittua asiointiseuraa lapsilleni. Tasapainoa sosiaaliseen puoleeni saan elämisestä Pöllänperällä, joka on sitten jo ihan oma lukunsa. Palautetta saa laittaa poukkulapekka(a)gmail.com
25.5.2024

Jeesus sanoo: ”Totisesti, totisesti: sillä, joka uskoo, on ikuinen elämä.” Joh. 6:47

Viikon kysymys