Synti ja siunaus
Avaan työpäivän jälkeen postista tulleen Kotimaa-lehden. Pääkirjoituksessa käsitellään jälleen sukupuolineutraalia avioliittolakia kirkon kuumana keskustelunaiheena. Lehden myönteinen linja sukupuolineutraalia avioliittoa kohtaan tulee selvästi esiin. Päätoimittaja arvostelee sitä, että kirkon avioliittokeskustelussa päähuomio on kiinnittynyt liikaa pappien roolin pohdintaan, vaikka keskiössä on kuitenkin vihittävä ihminen. ”Kirkossa pitäisi vielä enemmän kuunnella niitä ihmisiä, jotka ovat avioitumassa samaa sukupuolta olevan ihmisen kanssa ja toivovat avioliitolleen Jumalan siunausta kirkollisessa vihkimisessä”, hän kirjoittaa.
Ymmärrän päätoimittajan humaanin ajatuksen: avioliitto koskee toki paljon enemmän vihittävää paria kuin vihkitoimituksen suorittavaa pappia. Silti jään ihmetellen lukemaan tuota virkettä. Mieleeni nousee kysymys: Vaikka pappi siunaisikin samaa sukupuolta olevien avioliiton, antaako Jumala siunauksen asialle, jonka sanassaan ilmoittaa synniksi? Jos tuo vihittävä pari todella haluaa saada elämälleen Jumalan siunauksen, eikö silloin ole kuunneltava ensi sijassa Jumalaa, hänen sanaansa, sen sijaan että kuunneltaisiin ”niitä ihmisiä, jotka ovat avioitumassa”?
Kaksi aihepiiriä, joista ei tämän päivän Suomessa enää juurikaan puhuta, ovat synti ja Jumalan siunaus. Kuuliaisuus Jumalan tahdolle tuo Raamatun mukaan yksilölle ja koko kansalle siunauksen, syntielämä vie sen: ”Vanhurskaus kansan korottaa, mutta synti on kansakuntien häpeä” (Sananl. 14:34).
Moni on nykyään sitä mieltä, että Raamattua voidaan tulkita eri tavoilla ja kulloisenkin aikakauden tietämyksen mukaan. Näin ajatellen ei siis välttämättä voida sanoa, että Jumala katsoo samaa sukupuolta olevat suhteet synniksi. Evankelisluterilaisen kirkon saarnoissakin nostetaan usein tällaiseen tulkintaan nojautuen esiin Raamatun sanoma Jumalan rakkaudesta ja armosta, mutta ohitetaan kohdat, joissa puhutaan synnistä.
Alle kolmenkymmenen vuoden iässä olin omaksunut yhteiskuntamme vallitsevat arvot, joista vapaamielisyys ja suvaitsevaisuus olivat nousemassa hyvän ihmisen korkeimmiksi hyveiksi. Opiskelu humanistisessa tiedekunnassa opetti näkemään kaiken elämässä suhteellisena, yhtä totuutta ei ollut, eikä näin ollen yhtä jumalaakaan. Toisaalta viihdekulttuuri tarjosi kaiken lävistävällä voimallaan yhdenlaista totuutta: se korosti, kuten se yhä korostaa, romanttista rakkautta, voimakasta rakastumisen ensitunnetta, oikeaksi ja puhtaaksi voimaksi, ”sydämen ääneksi”, jota tulee kuunnella. Monia amerikkalaisia rakkauselokuvia nähneenä olin itsekin niellyt tämän rakkauskäsityksen täytenä ja ainoana totuutena.
Toinen kulttuurissamme ylikorostuneen aseman saanut asia on seksuaalisuus. Se vaikuttaa kulttuurissamme olevan ihmisen tärkein perustarve. Henkiset arvot – puhumattakaan hengellisistä – ovat jääneet taka-alalle. Kun 1800-luvun kirjallisuudessa ihmisessä ihannoitiin muun muassa sivistystä, jaloutta, hyvää sydäntä, vaatimattomuutta ja siveyttä, nyt tärkeintä on olla seksikäs. Olen kuullut oppilaidenkin arvioivan opettajiaan sen mukaan, miten seksikkäitä nämä ovat.
Aikamme arvomaailmaan peilaten on selvää, että elämme avioerojen kulta-aikaa: usein ajatellaan, että kun rakastumisen tunne – joka tutkimusten mukaan kestää korkeintaan muutaman vuoden – on ohi, on ihmisellä täysi oikeus heittäytyä uuteen suhteeseen. On myös täysin selvää, että samaa sukupuolta olevilla katsotaan olevan oikeus romanttiseen rakkauteen ja seksuaalisuutensa toteuttamiseen. Ajassamme, jossa eroottiset mainoskuvat, musiikkivideot ja elokuvat jatkuvasti tarjoavat virikkeitä ihmisen seksuaalisuudelle, ajatus elämästä ilman seksuaalisuutensa toteuttamista on mahdottoman kuuloinen.
Kun kolmenkymmenen vuoden iässä sain uskonnollisen herätyksen ja aloin lukea Raamattua, koin tätä nyky-yhteiskunnan arvomaailmaa vasten suureksi järkytykseksi sen ehdottomuuden, jolla Jumalan sana tyrmää homoseksuaalisuuden toteuttamisen:
He ovat vaihtaneet Jumalan totuuden valheeseen, he ovat kunnioittaneet ja palvelleet luotua eivätkä Luojaa – olkoon hän ikuisesti ylistetty, aamen. Siksi Jumala on jättänyt heidät häpeällisten himojen valtaan. Naiset ovat vaihtaneet luonnollisen sukupuoliyhteyden luonnonvastaiseen, ja miehet ovat samoin luopuneet luonnollisesta yhteydestä naisiin ja heissä on syttynyt himo toisiaan kohtaan. Miehet ovat harhautuneet harjoittamaan keskenään säädyttömyyttä ja saavat ansaitsemansa palkan. (Room. 1:25–27.)
Samalla ehdottomuudella Jeesus tyrmää avioeron:
Hänen luokseen tuli myös fariseuksia, jotka halusivat panna hänet koetukselle ja kysyivät: "Saako mies hylätä vaimonsa mistä syystä tahansa?" Hän vastasi heille: "Ettekö ole lukeneet, että Luoja alun perin teki ihmisen mieheksi ja naiseksi?" Ja hän jatkoi: "Sen tähden mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi. He eivät siis enää ole kaksi, he ovat yksi. Ja minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako." (Matt. 19:3–5.)
Nuo raamatunkohdat eivät mielestäni jättäneet mitään tulkinnanvaraa. Miten tämän ankarankuuloisen Jumalan kanssa sopi yhteen se, että hän on Raamatun mukaan kuitenkin rakkaus? Missä oli armollisuus?
”Jumala vihaa syntiä, mutta rakastaa syntistä ihmistä.” Tämän lauseen olen saanut oppia rauhanyhdistyksen seuroissa. Kun nykyään tarkastelen avioliittokeskustelua vanhoillislestadiolaisesta näkökulmasta käsin, en enää näe asiassa samanlaista ristiriitaa kuin aiemmin. Vanhoillislestadiolaisessa kristillisyydessä opetetaan, että kaikilla ihmisillä on Jumalan luomina sama ihmisarvo, kukaan ei ole huonompi tai parempi toista. Toisaalta kristillisen ihmiskuvan mukaan ihmisessä asuu syntiinlankeemuksen seurauksena taipumus syntiin. Kaikki ihmisessä oleva ei siis ole hyvää ja toteutettavaksi tarkoitettua.
Kun aiemmin kuljin säännöllisesti kirkon jumalanpalveluksissa, kuulin sielläkin puhuttavan jokaisen ihmisen syntisyydestä, mutta en muista kuulleeni puhetta parannuksen tekemisestä. Kuitenkin Jeesus itse kehotti, Johannes Kastajan lailla, ihmisiä tekemään parannuksen: ”Tehkää parannus, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle” (Matt. 4:17). Ei ole niin suurta syntiä, etteikö sitä voisi saada anteeksi, mutta tätä anteeksiantoa ei tule käyttää kuitenkaan tahallisesti lupana synnin tekemiseen.
Jokaisella ihmisellä on omat helmasyntinsä – taipumus johonkin syntiin voimakkaana –, ja sitä vastaan hänen tulee taistella Jumalan sanan ja armoevankeliumin voimin. Jos ihmisellä on taipumus tuntea romanttista ja seksuaalista vetoa samaa sukupuolta kohtaan, hän saa uskoa olevansa ihmisenä yhtä arvokas Jumalan luoma kuin muutkin ihmiset. Mutta hänen ristinään on taistella tuon taipumuksen toteuttamista vastaan.
Raamatun valossa ajattelen, että jokaisella uskovaisella on oma ristinsä. Jeesus sanoo: "Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua” (Matt. 16:24). Raamatun mukaan syntiinlankeemuksen seurauksena miehen on ansaittava leipänsä ”otsa hiessä” ja naisen synnytettävä kivulla (1. Moos. 3:16,19), toisin sanoen helppoa elämää ihmiselle ei luvata. Olipa ihminen perheellinen tai perheetön, hetero- tai homoseksuaali, elämään sisältyy kilvoittelua: lasten vastaanottaminen Jumalan lahjoina niin kuin pidättäytyminen esiaviollisista suhteistakin voivat olla kilvoittelun paikkoja, jotka kysyvät paljon luottamusta Jumalaan. Kuitenkin Jeesus toisaalta lupaa: ”Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt." (Matt. 11:29–30.) Uskovaiset saavat kokea ihmeellisellä tavalla uskoniloa kilvoittelusta huolimatta. Sillä Jumalan tahdon mukaisessa elämässä on siunaus.
Opettajana olen huomannut, että koulujen arvokasvatuksessa on lakimuutoksen myötä alettu korostaa ja jopa ihannoida sukupuolineutraalia parisuhdetta. Tämän katsotaan olevan yhdenvertaisuuskasvatusta. Tällöin sotketaan mielestäni kaksi asiaa: toisaalta kaikkien ihmisten yhtäläinen ihmisarvo ja toisaalta ihmisessä olevat taipumukset, jotka vallalla olevassa ihmiskuvassa nähdään ilmeisesti kaikki oikeina ja toteuttamiskelpoisina, toisin kuin kristillisessä ihmiskuvassa.
Vaikka yksilökeskeisen kulttuurimme näkökulmasta saattaa vaikuttaa julmalta, ettei yksilö voi seurata kaikkia tunteitaan ja viettejään, yhteisöllisemmästä näkökulmasta katsoen asia voi näyttäytyä toisenlaisena. Esimerkiksi lasten tai hylätyn aviopuolison näkökulmasta Jumalan ankarat käskyt alkavatkin näyttäytyä todellisena rakkautena.
Koulujen yhdenvertaisuuskasvatuksessa – kuten yhteiskunnassamme yleisemminkin – on pyrkimystä myös koko sukupuolen käsitteen häivyttämiseen. Taustalla on pyrkimys sukupuolten tasa-arvoon, mikä sinänsä on tavoitteena hyvä ja oikea. Toisaalta taustalla vaikuttaa myös ajatus, ettei haluta loukata sitä vähemmistöä, joka ei ole omasta sukupuolestaan varma. Ei haluta enää määritellä selkeästi sukupuolten määrää. Raamatussa on kuitenkin selvästi ilmoitettu, että Jumala loi ihmisen ”omaksi kuvaksensa, Jumalan kuvaksi hän sen loi: mieheksi ja vaimoksi loi hän heitä” (1. Moos. 27). Jumala loi siis kaksi sukupuolta, jotka ovat yhtä arvokkaita – Jumalan kuvaksi luotuja.
Monissa filosofisissa suuntauksissa korostetaan sitä, että ihminen on hyvin paljon kulttuurin tuotetta: ajatukseemme omasta sukupuolestamme ja seksuaalisuudestamme vaikuttaa paitsi biologia, myös ympäröivän kulttuurin tarjoamat mallit. Miten siis käy lapsille, joille ei tarjota selkeää kuvaa siitä, kumpaa sukupuolta he ovat? Tuleeko hämmennys lisääntymään? Entä seksuaalisuuttaan hakeva nuori? Jos hänelle tarjotaan homo- ja heterosuhteita samanlaisina mahdollisuuksina, tuleeko homoseksuaalien määrä lisääntymään, kuten esimerkiksi antiikin Kreikassa, jossa homosuhteet olivat tavallisia? Mitä eettisiä ongelmia nousee yhteiskuntamme ratkaistavaksi seuraavaksi?
Mitä kauemmas loitotaan Jumalan sanasta, sitä monimutkaisemmaksi muuttuu ihmisten maailma omassa viisaudessaan. Turvallista onkin luottaa siihen, että Jumalan viisaus ja hänen Sanansa, Jeesus Kristus, ”on sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti” (Hebr. 13:8).
Talvisodan aikana presidentti Kyösti Kallio esitti radiossa pitkän, nöyrän rukouksen Taivaan Isälle Suomen kansan puolesta. Tässä siitä pieni ote: ”Lahjoita kääntymys synnin ja laittomuuden teiltä, jotka johtavat kansamme tuhoon. Herra, armahda meitä.”
Tuo rukous kuultiin, ja kansaamme siunattiin. Kunpa Suomen kansa ei hylkäisi tuota siunausta. Kunpa se ei hylkäisi Jumalan sanaa.
Sinun hyvyytesi ja rakkautesi ympäröi minut kaikkina elämäni päivinä. Ps. 23:6
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys
