Mark­ku Ka­mu­la

Min­kä­lais­ta on tai­vaas­sa? Minä olen sil­lä ta­val­la lap­sel­li­nen, et­tä mie­tin tuo­ta mo­nes­ti. Jos­kus mi­nua oi­kein nau­rat­taa, kun siel­lä on niin iha­naa. Ha­lu­an pääs­tä sin­ne!

Pa­ras­ta on se, et­tä tai­vaas­sa ei ker­ta kaik­ki­aan ole mi­tään pa­haa. Mi­nä­kin olen muut­tu­nut hy­väk­si. Siel­lä ei ole ka­teut­ta, ah­neut­ta ei­kä vilp­piä.

Jos­kus sa­nom­me kans­sa­pu­heis­sa ja seu­ra­pu­heis­sa­kin, et­tä tai­vaas­sa al­ka­vat seu­rat, jot­ka ei­vät kos­kaan pää­ty. Se on iha­na kuva ja var­mas­ti tot­ta. Sitä olen miet­ti­nyt, et­tä mitä niis­sä seu­rois­sa sit­ten teh­dään? No ai­na­kin lau­le­taan niin kuin su­vi­seu­ra­tel­tan il­ta­ti­lai­suu­des­sa! Sy­dä­men kyl­lyy­des­tä ja täy­sil­lä! Mut­ta mitä sa­no­ja niis­sä lau­luis­sa on, en­tä seu­ra­pu­heis­sa?

Tuo­ta poh­ties­sa on pak­ko tul­la sii­hen tu­lok­seen, et­tä tai­vaas­sa ei loh­du­te­ta evan­ke­liu­mil­la ei­kä roh­kais­ta us­ko­maan niin kuin tääl­lä maan pääl­lä, ei­kä var­sin­kaan ke­ho­te­ta pa­ran­nuk­seen. Siel­lä kii­te­tään Ju­ma­laa, mut­ta kiit­tä­jät ei­vät tie­dä, mis­tä kii­tol­li­suus kum­pu­aa. Ei­hän seu­ra­kan­sa ole syn­tis­tä ei­kä muis­ta kos­kaan ol­leen­sa­kaan! Ja kos­ka tä­män pa­rem­paa ei ole, niin lau­luis­sa ja saar­nois­sa on ol­ta­va jo­tain ai­van muu­ta kuin toi­voa pa­rem­mas­ta ja kii­tos­ta ah­dis­tuk­sen päät­ty­mi­ses­tä. Se on täy­del­lis­tä iloa, joka ei ole suh­tees­sa ai­em­paan vai­vaan ja saa­vu­tet­tui­hin voit­toi­hin.

Olen aja­tel­lut mo­nes­ti, et­tä par­haas­sa mie­huu­den iäs­sä kuol­lut vel­je­ni is­tuu tai­vaas­sa il­ta­nuo­ti­ol­la Jee­suk­sen ja muu­ta­mien mui­den, ku­ten Pie­ta­rin ja Jaa­ko­bin, kans­sa pais­ta­mas­sa ka­laa hiil­lok­sel­la. Ka­lat ovat hals­te­ris­sa, ter­mok­ses­sa on kah­via. Vii­me ai­koi­na seu­raan on liit­ty­nyt myös isä­ni. He jut­te­le­vat hil­jai­sel­la ää­nel­lä, kään­tä­vät vä­lil­lä hals­te­ria ja mais­te­le­vat ka­laa.

Mi­nus­ta tun­tuu, et­tä tai­vaas­sa on ava­ria, va­loi­sia ja mu­ka­vil­la is­tui­mil­la va­rus­tet­tu­ja lu­en­to­sa­le­ja. Ju­ma­la it­se pi­tää lu­en­to­ja ai­hees­ta ”Luo­mi­sen ih­meet”. Hän ker­too siel­lä hy­myil­len ja tyy­ty­väi­se­nä my­häil­len kai­ken maa­il­man luo­mi­sa­si­ois­ta. Esi­mer­kik­si hän ker­too, mi­ten hän pää­tyi luo­maan nor­sul­le niin ison ja köm­pe­lön var­ta­lon, et­tä sil­le piti teh­dä let­ku­nok­ka, ja mi­ten mu­ka­va oli luo­da dro­me­daa­ril­le aa­vi­kon yli­tyk­sen kes­tä­vät ra­vin­to­va­ras­tot kyt­ty­röi­hin. Näil­lä lu­en­noil­la kaik­ki kuu­li­jat ym­mär­tä­vät kai­ken kuu­le­man­sa, ei­kä ku­kaan pu­toa kär­ryil­tä.

Tai­vaas­sa kaik­ki ovat tul­leet täy­del­li­sik­si. Ne, jot­ka oli­vat maan pääl­lä so­kei­ta, nä­ke­vät. En­ti­set kuu­rot ja my­kät sä­vel­tä­vät nyt iha­naa mu­siik­kia ja joh­ta­vat kuo­ro­ja. Spi­taa­li­set ja muut eris­tyk­sis­sä ol­leet osal­lis­tu­vat kaik­keen il­man muis­to­ja­kaan ra­joi­tuk­sis­ta.

Tai­vaas­sa ei ole saas­tei­ta ei­kä ener­gi­an­ku­lu­tuk­sen kans­sa ole mi­tään on­gel­mia. Ju­ma­la ker­ke­ää kaik­ki­al­le, mut­ta kii­reen tun­tua ei ole, hä­nel­lä on ai­kaa kai­kil­le. Kaik­ki saa­vat mitä tar­vit­se­vat. Ja kos­ka ke­nel­lä­kään ei ole pa­ho­ja aja­tuk­sia, ku­kaan ei pyy­dä mi­tään sel­lais­ta, mikä sor­tai­si toi­sen oi­keuk­sia.

Tai­vaas­sa ei tar­vit­se syö­dä hen­ken­sä pi­ti­mik­si, mut­ta mais­tu­via ate­ri­oi­ta, vä­li­pa­lo­ja ja herk­ku­ja on yl­lin kyl­lin. Glu­tee­nit­to­mia ja mai­dot­to­mia ei ole erik­seen, kaik­ki käy kai­kil­le. Kai­kis­ta he­del­mä­puis­ta saa syö­dä – Syö­mi­nen kiel­let­ty -kylt­te­jä ei ole mis­sään. Pa­ra­tii­si on tul­lut täy­del­li­sek­si!

Tai­vaal­le on omi­nais­ta, et­tä mi­kään ei ke­hi­ty ei­kä ete­ne, mut­ta ei myös­kään taan­nu, ruos­tu ei­kä hä­viä. Ei ole ai­kaa, kii­ret­tä ei­kä ta­voit­tei­ta. Au­rin­ko pais­taa ai­na – yö­tä ei ole – mut­ta nuk­ku­mi­seen ihas­tu­nut voi ve­täy­tyä leh­te­vän puun var­joon tai hä­mä­rään huo­nee­seen ot­ta­maan no­ko­set, nuk­ku­maan on­nen un­ta.

Us­kon pää­mää­rä on tai­vas. Vas­ta pe­ril­lä sel­vi­ää, min­kä­lais­ta siel­lä oi­ke­as­ti on. Jee­sus lu­pa­si, et­tä se on hä­nen Isän­sä koti, ja hän me­nee val­mis­ta­maan meil­le sin­ne si­jaa (Joh. 14:2). Ko­tiin mi­nä­kin ha­lu­an, Isän ko­tiin, tai­vaa­seen!