Mil­lais­ta on tun­tea ont­toa yk­si­näi­syyt­tä suu­ren vä­ki­jou­kon kes­kel­lä? It­se olen ko­ke­nut tuol­lai­sen het­ken mil­joo­na­kau­pun­gin kes­kus­tas­sa, ta­pah­tu­mien polt­to­pis­tees­sä. Se on ol­lut eri­koi­nen ko­ke­mus. Voi sa­noa, et­tä sil­loin olen ko­ke­nut it­se­ni yk­si­näi­sem­mäk­si kuin mil­loin­kaan muul­loin. Tun­ne on ol­lut har­vi­nai­nen ja ohi­me­ne­vä, mut­ta hy­vin mie­leen­pai­nu­va. Se on jät­tä­nyt mie­lee­ni jäl­jen, ky­sy­myk­sen, et­tä olem­me­ko me tääl­lä lo­pul­ta yk­sin.

Enim­mäk­seen iso per­he tuo mu­ka­naan pal­jon kes­kus­te­lu­kump­pa­nei­ta ja seu­raa. Ei tie­to­a­kaan min­kään sor­tin yk­si­näi­syy­des­tä. Kai­kes­ta elä­män run­sau­des­ta vä­sy­nee­nä oi­kein kai­paa hil­jai­suu­teen ja sii­hen, et­tä sai­si jä­sen­nel­lä omia aja­tuk­si­aan it­sek­seen. Usein se on on­nis­tu­nut il­lan vii­mei­si­nä tun­tei­na sau­nan lau­teil­la: voi­maan­nut­ta­va it­sek­seen olo.

Myös met­säs­sä kul­ke­mi­nen luo il­luu­si­on yk­si­no­le­mi­ses­ta. Sil­loin­kin, kun kin­te­reil­lä tou­hot­taa ää­ne­käs poi­ka­jouk­ko. Met­sä rau­hoit­taa si­sim­män ja si­lit­te­lee elä­män huo­li­ry­pyt pois. Siel­lä voi ta­voit­taa yk­si­näi­syy­den tun­teen, joka rau­hoit­taa ja an­taa voi­mia. Tuon tun­teen voi saa­vut­taa mät­täi­den yli tal­lus­ta­es­sa – pit­kän hän­nän sä­es­tä­es­sä ret­ken kul­kua. Näin on hyvä, luon­to kuis­kaa kor­vaa­ni.

Ul­ko­mail­la asu­es­sa­ni koin lem­pe­ää yk­si­näi­syyt­tä, jos­ta puut­tui kipu. Oli ym­mär­ret­tä­vää, et­tä ou­tous ja kai­ken uu­tuus ai­heut­ti ajoit­tain häm­men­nyk­sen ja yk­si­näi­syy­den­kin tun­net­ta. Minä olin se uu­si muu­ka­lai­nen uu­des­sa ym­pä­ris­tös­sä, ja tut­tuus oli jää­nyt ko­ti­maan ka­ma­ral­le. Tä­män elä­män­muu­tok­sen tuo­ma mur­ros oli meil­le avi­o­puo­li­soil­le hy­vin hen­ki­lö­koh­tai­nen ko­ke­mus, em­me­kä sil­loin eh­kä osan­neet myö­tä­e­lää tois­tem­me yk­si­näi­syy­den vai­hei­ta riit­tä­vän em­paat­ti­ses­ti. Kä­si­tän sen nyt, kun mies ikä­vöi per­het­tään, mei­tä, me­ren erot­ta­mal­la suu­ruu­del­la. Hä­nen ikä­väs­sään on ajoit­tain var­maan vä­hän ki­pu­a­kin, kun eläm­me vä­li­ai­kais­ta vai­het­ta, jol­loin hän ei voi osal­lis­tua ar­kie­lä­mään kans­sam­me.

Lap­sis­ta­ni osa on voi­nut ko­kea hie­man yk­si­näi­syyt­tä ai­na­kin jos­sain vai­hees­sa elä­mään­sä. Lä­heis­ten us­ko­vais­ten ka­ve­rei­den saa­mi­nen on voi­nut ta­pah­tua vas­ta rip­pi­kou­lu­lei­ril­lä tai opis­tos­sa. Ul­ko­mail­la asut­tu ai­ka muok­ka­si heis­tä ih­mi­siä, jot­ka op­pi­vat pär­jää­mään ajoit­tai­sen yk­si­näi­syy­den ja ul­ko­puo­li­suu­den tun­teen kans­sa. Yk­si­näi­syys voi ol­la ys­tä­vä­kin.

To­del­lis­ta yk­si­näi­syyt­tä en ole ko­ke­nut sen jäl­keen, kun löy­sin Ju­ma­lan val­ta­kun­nan. Elä­mä us­ko­vai­se­na on an­ta­nut lah­jak­si run­saas­ti eri­lai­sia us­ko­vai­sia ys­tä­viä ja tut­ta­via ym­pä­ri maa­il­maa. Se on mi­nul­le to­del­la tär­ke­ää. Sil­ti jos­kus on yk­si­näi­syy­den häi­väh­dys vie­rail­lut si­sim­mäs­sä­ni myös us­ko­vais­ten kes­kel­lä ol­les­sa­ni. Tuo tun­ne on men­nyt no­pe­as­ti ohi, mut­ta sil­loin­kin on ol­lut hyvä muis­taa, et­tä en ole yk­sin: Tai­vaan isä on lu­van­nut ol­la kans­sa­ni elä­mä­ni jo­kai­se­na päi­vä­nä, nyt ja ai­na.