Haa­pa­jär­vi­nen Ei­no Syr­jä­nie­mi täyt­ti sata vuot­ta vii­me kes­ki­viik­ko­na 25. huh­ti­kuu­ta. Kun Syr­jä­nie­men äi­ti oli odot­ta­nut Ei­noa vuon­na 1917 syys­tal­vel­la, oli ruo­ka ol­lut tiu­kas­sa. Jau­hoi­hin oli jou­dut­tu lait­ta­maan pet­tu­a­kin.

– Ra­vin­non puut­teen vuok­si olin syn­ty­nyt hy­vin hei­ve­röi­sen nä­köi­se­nä ja ko­koi­se­na. Lää­kä­ri oli ar­vi­oi­nut, et­tä voi­sin elää kor­kein­taan päi­vän tai kak­si. Ju­ma­la an­toi kui­ten­kin pit­kän elä­män, Syr­jä­nie­mi ker­toi­lee.

Hän to­te­aa, et­tä eri­tyi­siä sai­rauk­sia tai vai­vo­ja ei ole ol­lut.

– Olen teh­nyt ai­na ko­vas­ti töi­tä ja elä­nyt ter­vees­ti. Syön kaik­kea ruo­kaa ja olen ih­mis­ten kans­sa. Käyn seu­rois­sa ja tors­tai­ker­hos­sa ja aje­len pyö­räl­lä ky­läl­lä.

Pie­ni, mut­ta sit­keä

Syr­jä­nie­mi ku­vai­lee, kuin­ka maa­ta­los­sa kaik­kien piti teh­dä ko­vas­ti töi­tä jo 7–8 vuo­den iäs­sä.

– Meil­lä oli Kuo­nal­la Mu­su­lan nii­tyt, ja siel­tä han­kim­me hei­nää kar­jal­le. Yö­vyim­me niit­ty­la­dos­sa. Mi­nul­le oli teh­ty ly­hyt­te­räi­nen vii­ka­te, jol­la jak­soin niit­tää. Lo­pul­ta isä os­ti he­vos­ve­toi­sen niit­to­ko­neen vuon­na 1929.

So­taan Syr­jä­nie­mi jou­tui vuo­den 1940 puo­lel­la pie­ni­ko­koi­se­na ja hin­te­lä­nä.

– So­ta­vuo­sien ai­ka­na näh­tiin kui­ten­kin, et­tä ran­kois­sa olo­suh­teis­sa pie­net mie­het oli­vat sit­kaim­pia. Jou­duin ra­ja­jää­kä­ri­pa­tal­joo­naan ja myös kau­ko­par­ti­oi­hin. Muur­man­nin ra­dal­le teh­ty is­ku oli lä­hes 100 ki­lo­met­rin pääs­sä, ja sin­ne kä­vel­tiin asei­den ja mui­den kan­ta­mus­ten kans­sa.

Hän näki mo­nien kaa­tu­mi­set ja vai­ke­at haa­voit­tu­mi­set.

– Mi­nul­la oli ih­meel­li­nen var­je­lus mat­kas­sa ja sel­vi­sin ter­vee­nä ko­tiin.

Opis­tol­la ta­lon­mie­he­nä

1960-lu­vul­la Syr­jä­nie­mi avi­oi­tui Kat­ri Yli­kos­ken kans­sa, ja he sai­vat seit­se­män las­ta. Syr­jä­nie­mi oli pit­kään Reis­jär­ven opis­tol­la ta­lon­mie­he­nä.

– Tein siel­lä kaik­kea: soi­tin ur­ku­ja ja tein re­mont­tia. Opis­to­ai­ka­na sain ys­tä­viä ym­pä­ri Suo­mea.

Ian­kaik­ki­suus mie­les­sä

Syr­jä­nie­mi poh­tii kau­niis­ti ja le­vol­li­ses­ti kuo­le­maa.

– On ol­lut tur­val­lis­ta elää sata vuot­ta Ju­ma­lan lap­se­na, mut­ta on tur­val­lis­ta myös nu­kah­taa pois ajas­ta. Tie­dän, et­tä le­von ai­ka lä­hes­tyy. Tämä on lap­sen us­koa, mut­ta suu­rel­la jär­jel­lä näi­tä ei au­ta se­lit­tää­kään.

Hän to­te­aa, et­tä ih­mi­nen on nä­ky­vän ruu­miin­sa puo­les­ta maa­ta.

– Kuol­tu­am­me ruu­mis maa­tuu. Si­säl­läm­me on sie­lu. Tai­vaan Isä ot­taa hen­kem­me tal­teen ja kul­jet­taa tai­vaa­seen. Hän an­taa kirk­kaan ruu­miin ja pu­kee mei­dät juh­la­pu­kuun, Syr­jä­nie­mi sa­noo.