Teu­vo Mo­no­nen

Kaut­ta ai­kain on poh­dit­tu Jo­bin kir­jan ky­sy­myk­siä: Mikä on pa­han al­ku­pe­rä? Kiin­nos­taa­ko Ju­ma­laa maal­li­set asi­at? Vä­lit­tää­kö hän mi­nun asi­ois­ta­ni? Kai­ken yli nou­see ky­sy­mys: mik­si hy­vät ih­mi­set jou­tu­vat kär­si­mään? Pa­ras vas­taus löy­tyy ris­tin ties­tä, mut­ta Jo­bin kir­jas­ta kan­nat­taa tut­kia hy­vän ja pa­han vä­lis­tä tais­te­lua.

Jos Ju­ma­la oli­si paha, ei kär­si­mys oli­si on­gel­ma. Mut­ta kun Ju­ma­la on hyvä, kär­si­myk­ses­tä tu­lee on­gel­ma. Job it­se us­koo, et­tä on vain yk­si Ju­ma­la, joka on suh­tees­sa luo­tui­hin­sa. Hän on kaik­ki­val­ti­as, hyvä ja huo­leh­ti­vai­nen. Yk­si Jo­bin kir­jan vies­ti on­kin se, kuin­ka Ju­ma­la te­kee it­sen­sä meil­le tun­ne­tuk­si ajal­li­sen elä­män kes­kel­lä.

Sa­nan­las­kuis­sa ope­te­taan, et­tä huo­no elä­mä joh­taa kär­si­myk­seen. Tämä pi­tää usein paik­kan­sa, mut­ta ei ai­na. Van­han tes­ta­men­tin juu­ta­lai­set us­koi­vat, et­tä Ju­ma­lan oi­keu­den­mu­kai­suu­den tuli nä­kyä täs­sä elä­mäs­sä, kos­ka kaik­ki hy­vät ja pa­hat me­ne­vät sa­maan paik­kaan. Kris­ti­tyil­lä on toi­sen­lai­nen nä­ke­mys: tä­män ajan kär­si­mys on pien­tä ver­rat­tu­na sii­hen hy­vään, jota saam­me ko­kea tai­vaas­sa.

Vain Ju­ma­lal­la on kyky ol­la kaik­ki­al­la

Jo­bin kir­jas­sa Ju­ma­la ja sie­lun­vi­hol­li­nen koh­taa­vat tai­vaas­sa. Sie­lun­vi­hol­li­nen on yk­si en­ke­leis­tä, jon­ka teh­tä­vä on ra­por­toi­da Ju­ma­lal­le maan pääl­lä teh­dyis­tä syn­neis­tä. Sie­lun­vi­hol­li­nen oli tul­lut sii­hen tu­lok­seen, et­tei ku­kaan voi ra­kas­taa Ju­ma­laa hä­nen it­sen­sä ta­kia, vaan ih­mi­set ra­kas­ta­vat vain sen ta­kia, mitä hyö­tyä sii­tä on heil­le it­sel­leen. Ju­ma­la ky­syy sie­lun­vi­hol­li­sel­ta, on­ko hän ta­van­nut Jo­bia maan pääl­lä. Ja Ju­ma­la väit­tää, et­tä Job ra­kas­taa hän­tä, kos­ka hän ra­kas­taa Jo­bia, ei­kä se joh­du Jo­bin saa­mas­ta siu­nauk­ses­ta. Sii­hen sie­lun­vi­hol­li­nen sa­noo, et­tä kyl­lä Job­kin ki­ro­ai­si, jos Ju­ma­la ot­tai­si siu­nauk­sen­sa pois. Täs­tä syn­tyy ase­tel­ma, jos­ta Job ei tie­dä.

Jo­bin kir­jas­ta nä­em­me, et­tä sie­lun­vi­hol­li­sen liik­ku­mi­nen on ra­jal­lis­ta. Sil­lä ei ole Ju­ma­lan ky­kyä ol­la yh­tai­kaa läs­nä kaik­ki­al­la. Kreik­ka­lai­nen ajat­te­lu­ta­pa olet­ti, et­tä on luon­nol­li­sia asi­oi­ta ja yli­luon­nol­li­sia asi­oi­ta. Sen mu­kaan sie­lun­vi­hol­li­nen oli­si yli­luon­nol­li­nen ja Ju­ma­lan rin­nal­la ta­sa­ver­tai­se­na voi­mas­sa ja val­las­sa. Raa­ma­tun mu­kaan maa­il­mas­sa toi­sel­la puo­lel­la on Luo­ja ja toi­sel­la puo­lel­la hä­nen luo­tun­sa, joi­hin myös kuu­luu sie­lun­vi­hol­li­nen. Ju­ma­lan vas­tus­ta­ja ei ole kaik­ki­voi­pa, kaik­ki­tie­tä­vä ja kaik­ki­al­la läs­nä ole­va, vaan pelk­kä luo­tu olen­to. Sik­si se tar­vit­si Ju­ma­lan lu­van käy­däk­seen Jo­bin kimp­puun. Uu­des­sa tes­ta­men­tis­sa Ju­ma­la lu­paa us­ko­vil­le, et­tä hei­tä ei kiu­sa­ta yli hei­dän voi­mien­sa, kos­ka Ju­ma­la hal­lit­see myös kiu­saa­jaa.

Ju­ma­lan pel­ko kar­kot­ti pa­han

Jou­dum­me ky­sy­mään, oli­ko Jo­bin suu­rin tus­ka fyy­sis­tä var­sin ko­vis­sa ki­vuis­sa, vai oli­ko se so­si­aa­lis­ta, kun ih­mi­set siir­tyi­vät mie­luum­min ka­dun toi­sel­le puo­len, et­tei hei­dän tar­vin­nut koh­da­ta hän­tä ja nuo­ret vie­lä nau­roi­vat hä­nel­le. Vai oli­ko tus­ka hen­kis­tä laa­tua: mik­si ah­dis­ta­vat asi­at tu­li­vat hä­nel­le il­man hä­nen omaa syy­tään? Vai­ko hen­gel­lis­tä, kos­ka hän koki me­net­tä­neen­sä yh­tey­den Ju­ma­laan? Hän­hän huu­si Ju­ma­lan puo­leen ja pyy­si, et­tä sai­si hä­net löy­tää, pu­hua hä­nel­le ja jopa ha­lu­si rii­del­lä hä­nen kans­saan. Ei­kö juu­ri täs­sä ol­lut to­del­li­sin ja sy­vin kipu? Ajal­li­nen ah­dis­tus vain kas­vaa, jos tun­tuu, et­tä Ju­ma­la on kau­ka­na ei­kä kuu­le enää.

Jo­bin voi­ton sa­lai­suus oli sii­nä, et­tä hän pel­kä­si Ju­ma­laa ja se kar­kot­ti pa­han. Jos ih­mi­sel­tä puut­tuu Ju­ma­lan pel­ko, syn­ti ei ai­heu­ta enää huol­ta. Ju­ma­la on lu­van­nut an­taa kris­ti­tyil­le tu­le­vai­suu­den ja toi­von, ei vas­taus­ta kaik­kiin ajal­li­sen elä­män ky­sy­myk­siin.

Kär­si­myk­sel­lä on tar­koi­tus Ju­ma­lan suun­ni­tel­mis­sa, mut­ta tu­lee päi­vä, jol­loin kaik­ki olem­me suu­ren tuo­mi­ois­tui­men edes­sä. Siel­lä avau­tuu se, mikä meil­tä on tääl­lä sa­lat­tua. Siel­lä avau­tuu meil­le niin kär­si­myk­sen kuin myös so­vi­tuk­sen ja an­teek­si­an­ta­muk­sen suu­ri sa­lai­suus.

Päi­vä­mie­hes­sä ja Sii­o­nin lä­he­tys­leh­des­sä on täl­lä vii­kol­la ai­hee­na hen­ki­maa­il­ma.