Yh­dek­säs käs­ky on esi­merk­ki sii­tä, mi­ten kau­as sekä rak­kau­den vaa­ti­mus et­tä it­sek­kyy­den val­ta ulot­tu­vat.

Kun kä­ve­lem­me il­ta­kä­ve­lyl­lä, sil­miim­me osuu toi­nen tois­taan kau­niim­pia ta­lo­ja. Kun käym­me tut­ta­va­per­hees­sä, ihas­te­lem­me, mi­ten kau­nis koti heil­lä on. Mie­leem­me tu­lee hel­pos­ti aja­tus: ”Voi et­tä, kun­pa mi­nul­la­kin oli­si tuol­lai­nen”.

Kris­ti­no­pis­ta lu­em­me: ”Toi­sen omai­suu­den ka­deh­ti­mi­nen ja ta­voit­te­lu, joko nä­ky­väs­ti tai sy­dä­men sa­lai­sen aja­tuk­se­na on ai­na epä­luot­ta­muk­sen osoi­tus Ju­ma­laa koh­taan. Ju­ma­la tah­too, et­tä luo­tam­me vain hä­neen ja odo­tam­me hä­nel­tä kaik­kea elä­määm­me hy­vää.”

Van­han tes­ta­men­tin Mii­kan kir­jas­ta lu­em­me: ”Voi nii­tä, jot­ka hau­to­vat il­ki­töi­tä, vie­lä vuo­tees­saan­kin miet­ti­vät pa­ho­ja te­ko­jaan! Aa­mun tul­len he to­teut­ta­vat ai­keen­sa, sii­hen heil­lä on val­ta. He hi­moit­se­vat pel­to­ja ja anas­ta­vat nii­tä, ot­ta­vat hal­tuun­sa tois­ten ta­lo­ja. He aja­vat ih­mi­set pe­ri­ka­toon, vie­vät maat ke­nel­tä tah­to­vat.” (Mii­ka 2:1–2.)

Seit­se­mäs käs­ky sa­noo suo­raan ”älä va­ras­ta”. Lut­her kir­joit­taa Isos­sa Ka­te­kis­muk­ses­sa, et­tä yh­dek­sän­nes­sä käs­kys­sä on kiel­let­ty toi­vo­mas­ta lä­him­mäi­sel­le va­hin­koa. Niin ikään on kiel­let­ty sitä edis­tä­mäs­tä ja ai­heut­ta­mas­ta. Sen si­jaan tu­lee hä­nel­le suo­da ja hä­nel­le jät­tää se, mitä hän omis­taa.

Ei pe­tok­sel­la tai lain ja oi­keu­den var­jol­la

Pa­him­mat su­ku­rii­dat käy­dään usein pe­rin­nön ja­ka­mi­sen yh­tey­des­sä. Kris­tit­ty on oman­tun­non ih­mi­nen. Hän tie­tää, et­tä Ju­ma­la ei kat­so vain ul­koi­sia te­ko­jam­me vaan myös sy­dä­mem­me aja­tuk­sia. Vaik­ka jo­kin asia täyt­täi­si­kin yh­teis­kun­nal­li­sen lain­mu­kai­suu­den vaa­ti­muk­sen, se voi sil­ti ol­la vää­rin lä­him­mäis­täm­me koh­taan.

Yh­dek­säs käs­ky kiel­tää ai­heut­ta­mas­ta va­hin­koa lä­him­mäi­sen omai­suu­del­le mil­lään kei­nol­la. ”äl­kää ta­voi­tel­ko vain omaa etu­an­ne vaan myös mui­den pa­ras­ta” (Fil. 2:4).

Lut­her kir­joit­taa Isos­sa ka­te­kis­muk­ses­sa: ”Jos rii­del­lään ja käy­dään oi­keut­ta suu­res­ta pe­rin­nös­tä, kiin­te­äs­tä omai­suu­des­ta tahi muus­ta sel­lai­ses­ta, sil­loin tuo­daan esiin ja ote­taan avuk­si kaik­ki, mil­lä saat­taa ol­la oi­keu­den var­jo. Sa­mal­la ta­val­la käy ta­val­li­sis­sa kaup­pa-asi­ois­sa­kin. Toi­nen saat­taa vie­dä jo­ta­kin toi­sen hal­lus­ta niin viek­kaas­ti, et­tä toi­sen on pak­ko jät­tää asia sil­leen. Tahi toi­nen hui­put­taa hän­tä tai saat­taa ah­din­koon sii­nä, mis­tä oi­val­taa it­sel­leen koi­tu­van etua ja hyö­tyä.”

Raa­ma­tus­sa on mo­nia va­roit­ta­via esi­merk­ke­jä pe­tol­li­ses­ta toi­min­nas­ta: Laa­ban pet­ti Jaa­ko­bia­ (1. Moos 31:7). Ahab ja Ise­bel anas­ti­vat lain var­jol­la Naa­bo­tin vii­ni­tar­han (1. Kun. 21:1–15). Fa­ri­seuk­set vei­vät les­ken omai­suut­ta (Matt. 23:14).

Raa­ma­tun ope­tus tyy­ty­väi­syy­des­tä

Sil­lä on eni­ten, joka on tyy­ty­väi­sin. Tyy­ty­väi­syys kan­nat­taa ai­na. Ka­teel­li­nen ih­mi­nen on on­ne­ton. Hä­nen mie­les­tään jol­la­kin toi­sel­la on ai­na jo­ta­kin enem­män kuin it­sel­lä. Ka­deh­ti­mi­sen ai­hei­ta riit­tää. Sa­no­taan­kin, et­tä ruo­ho on vih­re­äm­pää naa­pu­rin puo­lel­la.

Paa­va­li kir­joit­taa Ti­mo­teuk­sel­le: ”Suu­ri rik­kau­den läh­de us­ko kyl­lä on­kin, kun tyy­dym­me sii­hen mitä meil­lä on. Em­me ole tuo­neet mi­tään mu­ka­nam­me maa­il­maan em­me­kä voi vie­dä mi­tään tääl­tä pois. Kun meil­lä on ruo­ka ja vaat­teet, saam­me ol­la tyy­ty­väi­siä. Ne, jot­ka tah­to­vat ri­kas­tua, jou­tu­vat kiu­sauk­seen ja lan­ke­a­vat an­saan mo­nen­lais­ten jär­jet­tö­mien ja va­hin­gol­lis­ten ha­lu­jen val­taan, jot­ka syök­se­vät ih­mi­sen tu­hoon ja pe­ri­ka­toon. Ra­han himo on kai­ken pa­han al­ku­juu­ri. Ra­haa hi­moi­tes­saan mo­net ovat ek­sy­neet pois us­kos­ta ja tuot­ta­neet it­sel­leen mo­nen­lais­ta kär­si­mys­tä.” (1. Tim. 6:6–10.)

Hep­re­a­lais­kir­jees­sä kir­joi­te­taan: ”äl­kää juos­ko ra­han pe­räs­sä, vaan tyy­ty­kää sii­hen, mitä teil­lä on. Ju­ma­la on it­se sa­no­nut: – – minä en si­nua jätä, en kos­kaan si­nua hyl­kää.” (Hepr. 13:5.)

Iloit­sem­me tois­tem­me me­nes­tyk­ses­tä

Suom­me mie­lel­läm­me toi­sil­lem­me ajal­lis­ta me­nes­tys­tä. Jos Ju­ma­la on siu­nan­nut jol­le­kin re­hel­li­sel­lä työl­lä ja toi­min­nal­la saa­tua ajal­lis­ta hy­vää, voim­me iloi­ta sii­tä hä­nen kans­saan ja au­tam­me hän­tä säi­lyt­tä­mään sen, ku­ten Lut­her yh­dek­sän­nen käs­kyn se­li­tyk­ses­sä to­te­aa.

Em­me kui­ten­kaan kiin­ni­tä sy­dän­täm­me ajal­li­siin omai­suuk­siin, joil­la on vain tä­hän ai­kaan si­dot­tu käyt­tö­ar­vo. Nämä nä­ky­väi­set ovat ka­to­a­via, mut­ta nä­ky­mät­tö­mät, us­kon tuo­mat aar­teet ovat ian­kaik­ki­sia.

Ant­ti Paa­na­nen

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 26.10.2016