Jo muu­ta­mien mi­nuut­tien ikäi­set vau­vat kat­so­vat mie­luum­min suo­raan hei­hin kat­so­via kas­vo­ja kuin kas­vo­ja, jois­sa kat­se on kään­ty­nyt si­vuun. Var­hais­lap­suu­den kiin­ty­mys­suh­teet luo­vat poh­jan ky­vyl­le ra­ken­taa lä­hei­siä ih­mis­suh­tei­ta sekä luot­taa toi­siin ih­mi­siin. Ai­kuis­ten hy­väk­sy­vät kat­seet an­ta­vat lap­sel­le suo­jaa ti­lan­tei­siin, jois­sa elä­mä myö­hem­mis­sä vai­heis­sa voi joh­dat­taa yk­si­näi­siin paik­koi­hin ja yk­si­näi­syy­den ko­ke­muk­siin.

“Kuin ok­sat vi­han­noi­vat vain puus­sa py­sy­en, niin tois­ten kans­sa yh­teen on luo­tu ih­mi­nen" (Vk. 464:1).

Ih­mi­nen, joka kul­kee suu­ren po­ru­kan mu­ka­na, saat­taa sa­mal­la kär­siä ul­ko­puo­li­suu­den ja yk­si­näi­syy­den tun­tees­ta. Esi­mer­kik­si var­hai­nen ero­ko­ke­mus van­hem­mis­ta, vaik­ka­pa sai­raa­la­hoi­don vuok­si, voi tal­ti­oi­tua mie­len­si­säi­sek­si kai­puuk­si tai epä­mää­räi­sek­si tun­teek­si, jol­le on vai­kea löy­tää sa­no­ja myö­hem­min­kään. Myös kou­lu­kiu­saa­mi­nen voi ai­heut­taa jopa elä­män­mit­tai­sen epä­var­muu­den ja ul­ko­puo­li­suu­den tun­teen, jol­loin luot­ta­muk­sen ra­ken­ta­mi­nen uu­siin ih­mi­siin tar­vit­see ai­kaa.

On­nek­si kaik­ki myön­tei­set ko­ke­muk­set, koh­da­tuk­si ja ra­kas­te­tuk­si tu­le­mi­sen het­ket toi­mi­vat kor­jaa­vi­na ja eheyt­tä­vi­nä te­ki­jöi­nä. Vai­keis­ta­kin ko­ke­muk­sis­ta voi toi­pua.

Toi­saal­ta ih­mi­nen, joka viet­tää pal­jon ai­kaa yk­sin, ei vält­tä­mät­tä koe it­se­ään lain­kaan yk­si­näi­sek­si. Täl­löin voi­daan pu­hua va­paa­eh­toi­ses­ta yk­si­no­le­mi­ses­ta, jol­loin ih­mi­nen jopa naut­tii hil­jai­suu­den het­kis­tä. Po­si­tii­vi­seen yk­si­näi­syy­teen liit­tyy rau­hoit­tu­mi­nen omien aja­tus­ten­sa kans­sa.

Ai­na yk­si­näi­syys ei kui­ten­kaan ole va­paa­eh­tois­ta. Yk­si­näi­syy­den ko­ke­mus ei kat­so ikää, su­ku­puol­ta tai elä­män­ti­lan­net­ta. Yk­si­näi­syy­den on to­det­tu ole­van va­ka­va ter­veys­ris­ki, joka pit­kit­ty­es­sään saat­taa ai­heut­taa muun mu­as­sa ma­sen­nus­ta, toi­vot­to­muut­ta, mer­ki­tyk­set­tö­myy­den ja tyh­jyy­den tun­net­ta sekä nä­kö­a­lat­to­muut­ta.

Toi­sil­ta ih­mi­sil­tä saa­tu tuki sen si­jaan edis­tää ter­veyt­tä, suo­jaa sai­rauk­sil­ta ja pa­ran­taa ko­et­tua elä­män­laa­tua. ”Us­kol­li­nen ys­tä­vä on vah­va tur­va; joka sel­lai­sen löy­tää, se aar­teen löy­tää. Us­kol­li­nen ys­tä­vä on el­vyt­tä­vä lää­ke, ja jot­ka Her­raa pel­kää­vät, ne sel­lai­sen löy­tä­vät.” (Sir. 6:14,16.)

KUVA: H.H.

Yk­si­näi­syys ei näy ai­na ulos­päin. Per­hee­tön voi ko­kea suu­ren­kin ys­tä­vä­jou­kon kes­kel­lä toi­sen ih­mi­sen kai­paus­ta. Sa­moin yk­si­näi­syy­den kipu voi kos­ket­taa myös per­heen kes­kel­lä eri­tyi­ses­ti sil­loin, kun yh­teys toi­seen on ohut tai kat­ken­nut.

Eri­tyi­sen haa­voit­ta­vaa on, mi­kä­li lap­si tai nuo­ri ko­kee us­ko­vais­ten ka­ve­ri­po­ru­kois­sa ole­van­sa nä­ky­mä­tön tai jopa tor­jut­tu. Mei­dän ai­kuis­ten on tär­ke­ää muis­tut­taa lap­si­am­me ole­maan nii­tä, jot­ka pyy­tä­vät mu­kaan myös hil­jai­sem­pia ikä­to­ve­rei­taan. Vas­tuu sii­tä, et­tä ku­kaan ei jää yk­sin, on yh­tei­nen.

Raa­ma­tus­sa on usei­ta koh­tia, jois­sa mei­tä roh­kais­taan ole­maan toi­nen tois­tem­me kans­sa­kul­ki­joi­ta sekä muis­ta­maan si­do­tui­ta: ”Kan­ta­kaa tois­ten­ne taak­ko­ja, niin te to­teu­tat­te Kris­tuk­sen lain” (Gal. 6:2) ja ”Iloit­kaa iloit­se­vien kans­sa, it­ke­kää it­ke­vien kans­sa” (Room. 12:15).

Ter­veh­ti­mi­nen ja sil­miin kat­so­mi­nen on suu­ri asia hä­nel­le, joka on odot­ta­nut sitä pit­kään. Läm­min kat­se, iloi­nen ter­veh­dys ja mitä kuu­luu -ky­sy­mys voi­vat ol­la juu­ri se, joka an­taa toi­sel­le voi­mia jak­saa taas mat­kaa eteen­päin. Ai­na ei tar­vi­ta pal­joa ai­kaa ja pit­kiä pu­hei­ta.

"Minä an­nan si­nul­le näis­tä muu­ta­mia, jot­ka täs­sä sei­so­vat, saat­ta­maan si­nua" (Sak. 3:7). Voin ky­syä it­sel­tä­ni, roh­ke­nen­ko lä­hes­tyä tai eh­din­kö omil­ta kii­reil­tä­ni py­säh­tyä näh­des­sä­ni elä­män kuor­mien uu­vut­ta­van lä­him­mäis­tä­ni. Sa­mal­la voin ky­syä it­sel­tä­ni, an­nan­ko toi­sen aset­taa as­ke­leen­sa rin­nal­le­ni sil­loin, kun oma­kin sy­dä­me­ni kai­paa loh­du­tus­ta ja evan­ke­liu­mil­la us­ko­maan roh­kai­sua.

Huo­maan­ko hä­net, joka on juu­ri jää­nyt les­kek­si tai me­net­tä­nyt ys­tä­vän tai lä­hei­sen? Mi­ten koh­taan hä­net, jon­ka per­hees­sä on vai­keuk­sia tai per­he on rik­kou­tu­nut? Muis­tan­ko van­hus­ta, joka ei jak­sa voi­mien hei­ken­ty­es­sä enää läh­teä seu­roi­hin? Huo­maan­ko hä­net, joka toi­mii yk­si­näi­sel­lä var­ti­o­pai­kal­la lä­hei­sen­sä omais­hoi­ta­ja­na?

Jo tie­to, et­tä mi­nua muis­te­taan, loh­dut­taa ja aut­taa jak­sa­maan. Voin ol­la vies­tin­vie­jä: ”Ju­ma­la ei ole unoh­ta­nut”. Tätä sa­maa vies­tiä me jo­kai­nen tar­vit­sem­me vuo­rol­lam­me.

”Her­ra it­se kul­kee si­nun edel­lä­si. Hän on si­nun kans­sa­si, hän ei jätä si­nua yk­sin ei­kä hyl­kää si­nua. älä lan­nis­tu, älä pel­kää." (5. Moos. 31:8.)

Teks­ti: Ai­no Kan­ni­ai­nen, VET Psy­ko­te­ra­peut­ti

Voit lu­kea lu­ki­joi­den ko­ke­muk­sia yk­si­näi­syy­des­tä 10.2. il­mes­ty­nees­tä Päi­vä­mie­hes­tä.