Mark­ku Kan­ni­ai­nen

Olen kuul­lut jos­kus mer­kil­li­sis­tä ih­meis­tä, joi­ta joil­le­kin on ta­pah­tu­nut. Sel­lai­sia, joi­ta on vai­kea pi­tää sat­tu­mi­na ja joi­ta on vai­kea jär­jel­lä ym­mär­tää. On tun­tu­nut, et­tä näi­den ta­pah­tu­mien ta­ka­na on jo­kin suu­rem­pi voi­ma, jota ei voi se­lit­tää. Us­ko­va­na olen usein aja­tel­lut, et­tä ne ovat Ju­ma­lan pu­hut­te­lua meil­le – hä­nen te­ke­mi­ään ih­mei­tä.

Ih­meil­le an­ne­taan ny­ky­ään vä­hän ti­laa. Var­sin­kin sel­lai­sil­le ih­meil­le, jot­ka oli­si­vat Ju­ma­lan – ih­mi­sen nä­kö­kul­mas­ta yli­luon­nol­li­sen mah­din – ai­kaan saa­maa. Tar­ve ym­mär­tää kaik­ki jär­jel­lä voi teh­dä ih­mi­sen vä­hän kyl­mäk­si­kin sel­lais­ta koh­taan, joka on ko­ke­nut jo­ta­kin yli­luon­nol­lis­ta.

Raa­ma­tun kir­jo­jen kir­joit­ta­jat roh­kai­se­vat usein kiit­tä­mään ja tur­vau­tu­maan Ju­ma­laan, Her­raan, ja ylis­tä­mään hä­nen te­ke­mi­ään ih­mei­tä. Psal­min­kir­joit­ta­ja roh­kai­see lau­la­maan Her­ral­le, ylis­tä­mään hän­tä ja ker­to­maan hä­nen ih­me­töis­tään (Ps. 105:2).

Kir­joit­ta­ja muis­te­lee Ab­ra­ha­mis­ta Moo­sek­seen ja Is­ra­e­lin kan­san kor­pi­va­el­luk­seen as­ti eri­lai­sia ih­mei­tä, joi­ta oli elet­ty to­dek­si. Joo­sef oli pe­las­ta­nut Ju­ma­lan avul­la Egyp­tin ja lä­hi­seu­dut nä­län­hä­däs­tä. Kor­pi­va­el­luk­sel­la oli Is­ra­e­lin kan­sa saa­nut tai­vaan lei­pää ja vet­tä kal­li­os­ta, pil­ven ver­hok­si päi­väl­lä ja tu­len va­lai­se­maan yöl­lä. Oli vah­va ko­ke­mus sii­tä, et­tä Ju­ma­la oli tä­män ta­ka­na.

Vai­keuk­sien kes­kel­lä ih­mi­set usein et­si­vät Ju­ma­laa ja kai­paa­vat hä­nen läs­nä­o­lo­aan. Sil­loin usein myös si­sin avau­tuu hel­pom­min us­ko­maan ja luot­ta­maan Ju­ma­laan. Olin it­se­näi­syys­päi­vä­nä Pel­ko­sen­nie­men tais­te­lu­jen muis­to­mer­kil­lä sep­pel­ten las­kus­sa.

Muis­to­merk­kiin on kir­jat­tu sa­nat ”Pel­ko­sen­nie­men tais­te­lu 18.12.1939. Täs­sä aut­toi Her­ra”. Tais­te­lu­ti­lan­tei­den yl­lät­tä­vis­sä kään­teis­sä oli ko­et­tu Ju­ma­lan joh­da­tus­ta ja läs­nä­o­loa. Eh­kä elä­mään tar­vi­taan jos­kus vai­kei­ta­kin ai­ko­ja, jol­loin ru­kouk­set kään­ty­vät Ju­ma­lan puo­leen.

Tu­le­van py­hän raa­ma­tun­teks­tit muis­tut­ta­vat mei­tä, et­tä Ju­ma­la on us­kol­li­nen. Hä­nen lu­pauk­sen­sa täyt­tyi­vät; sana tuli li­hak­si, Jee­sus tuli ih­mi­sek­si kes­kel­lem­me. Jou­lu­yön en­ke­lin sa­noin ”meil­le on syn­ty­nyt Va­pah­ta­ja”. Jee­sus it­se il­mai­see ju­ma­lal­li­sen voi­man­sa mo­nis­sa ih­me­te­ois­saan.

Suu­rin­ta ih­met­tä saam­me elää it­se to­dek­si Ju­ma­lan val­ta­kun­nan evan­ke­liu­mis­sa. Tätä ih­met­tä voim­me ko­kea ai­na uu­des­taan ja uu­des­taan ar­kie­lä­män kes­kel­lä, kun saam­me epä­on­nis­tu­nei­na syn­ti­si­nä kuul­la ar­mon hy­vää sa­naa. Ole hy­väs­sä tur­vas­sa, si­nun syn­ti­si an­ne­taan si­nul­le an­teek­si (Matt. 9:2). Saam­me Ju­ma­lan ih­mees­tä ol­la mat­kal­la tai­vaan ko­tiin.