Ris­to Ala­kärp­pä

Sy­dä­mes­sä läi­käh­ti ilo, kun kä­ve­lin jou­lu­kuun al­ku­puo­lel­la yk­si­tyi­sen kris­til­li­sen kou­lun ohi. Sen por­til­le oli pys­ty­tet­ty jou­lu­sei­mi, jos­sa luki: ”Hy­vää jou­lua!” Mie­leen tul­vah­ti lap­suu­den kou­lu­ai­ka ja kuu­si­juh­lat. Ai­ka, jol­loin kris­til­lis­tä jou­lun sa­no­maa ei tar­vin­nut erik­seen pe­rus­tel­la, vaan se oli luon­te­va osa yh­te­näis­kult­tuu­ria. Kris­ti­nus­ko oli myös vah­vas­ti osa jul­ki­sen kou­lu­jär­jes­tel­män vä­lit­tä­mää si­vis­tys­tä.

Ny­kyi­sin jul­ki­ses­sa ti­las­sa ol­laan pal­jon va­ro­vai­sem­pia us­kon­nol­lis­ten mer­ki­tys­ten suh­teen. Va­kau­muk­sia on mo­nia, ja yh­teis­kun­nan teh­tä­vä on taa­ta yh­den­ver­tai­suus kai­kil­le. Kris­ti­tyt­kin ar­vos­ta­vat yh­teis­kun­taa, joka si­tou­tuu kaik­kien yh­tä­läi­siin ih­mi­soi­keuk­siin. Sil­ti on pai­kal­laan ky­syä, on­ko ny­ky­a­jan va­ro­vai­sis­sa ja jopa us­kon­tok­riit­ti­sis­sä asen­teis­sa jo­tain yli­mää­räis­tä, jota on vai­kea pe­rus­tel­la yk­si­no­maan yh­den­ver­tai­suu­den ja yk­si­lön oi­keuk­sien nä­kö­kul­mas­ta.

Ih­mi­sen pe­rim­mäi­set ky­sy­myk­set ovat ai­to­ja ja tär­kei­tä. Us­kon­not ylei­sem­min­kin kan­ta­vat mu­ka­naan myös sy­väl­lis­tä elä­män­vii­saut­ta. Kris­ti­nus­ko ei tais­te­le ih­mi­sen ra­ti­o­naa­lis­ta toi­min­taa ja ajat­te­lua vas­taan, mut­ta elä­män pe­rus­ta­vis­sa asi­ois­sa se kut­suu Ju­ma­lan sa­nan ää­reen ky­sy­mään Ju­ma­lan aja­tus­ta ja tah­toa. On suu­ri lah­ja tul­la rii­su­tuk­si ih­mi­syl­pey­des­tä yk­sin­ker­tai­seen ja ih­met­te­le­vään us­koon. Ikui­suu­den ää­rel­lä ih­mi­se­lä­män ar­vo kir­kas­tuu. On myös suur­ta ar­moa tun­nis­taa ar­vok­kuu­des­taan huo­li­mat­ta ole­van­sa syn­ti­nen ih­mi­nen. Pai­nim­me hy­vän ja pa­han kans­sa ja vii­mein ka­to­am­me kuo­le­maan. Mik­si näin on? On­ko täs­sä kaik­ki?

Näi­den ih­mi­se­lä­män pe­rus­tun­to­jen kes­kel­lä Is­ra­e­lin kans­sa odot­ti lu­vat­tua Mes­si­as­ta. En­sim­mäi­se­nä jou­lu­na lu­pauk­set täyt­tyi­vät. Ju­ma­la it­se kä­sit­tä­mät­tö­mäs­sä rak­kau­des­saan tuli ih­mi­sek­si. Mei­tä kor­ke­am­mat en­ke­lit­kin ihas­te­li­vat ih­mi­sil­le an­net­tua ar­moa ja kun­ni­aa: Ju­ma­la tuli ih­mi­sen su­kuun! Näin ta­pah­tui lä­hel­lä mei­tä. Hän on Ma­ri­an syn­nyt­tä­mä pie­ni lap­si sei­mes­sä. Tosi Ju­ma­la ja tosi ih­mi­nen, Va­pah­ta­jam­me. Hä­nes­sä on kaik­ki, mitä tar­vit­sem­me pe­las­tuk­seen. Hä­nes­sä on syn­tiem­me an­teek­si­an­ta­mus, uu­den elä­män voi­mat ja ikui­nen elä­mä.

Pi­si­di­an An­ti­o­ki­an sy­na­go­gas­sa Paa­va­lin saar­na­si lu­va­tun Mes­si­aan, ylös­nous­seen Kris­tuk­sen, ole­van edel­leen lä­hel­lä ih­mis­tä. Hen­ken­sä kaut­ta hän elää seu­ra­kun­tan­sa kes­kel­lä, us­ko­vais­ten sy­dä­mes­sä ja ilo­sa­no­mas­sa. ”Juu­ri meil­le on lä­he­tet­ty sa­no­ma täs­tä Pe­las­ta­jas­ta!” (Ap. t. 13:26.) “Tie­tä­kää siis, vel­jet: hä­nen an­si­os­taan teil­le ju­lis­te­taan syn­nit an­teek­si, ja hä­nen an­si­os­taan jo­kai­nen, joka us­koo, tu­lee van­hurs­kaak­si, saa­vut­taa kai­ken sen, mitä te Moo­sek­sen lain avul­la et­te voi­neet saa­vut­taa.” (Ap. t. 13:38–39.)