Jou­ko Luuk­ko­nen

Ih­mi­sek­si syn­ty­nyt Ju­ma­la, Jee­sus, lois­taa ar­moa ja to­tuut­ta, min­kä voi ko­kea to­dek­si us­kon kaut­ta.

Jou­lu­päi­vän evan­ke­liu­mi­teks­tiä on kut­sut­tu Jo­han­nek­sen jou­lu­e­van­ke­liu­mik­si. Ver­rat­tu­na esi­mer­kik­si Luuk­kaan jou­lu­e­van­ke­liu­miin se ker­too var­sin vä­hän suo­raan Jee­suk­sen syn­ty­män ta­pah­tu­mis­ta. Teks­ti on mo­niu­lot­teis­ta ja jopa ru­nol­li­sen kau­nis­ta.

Kaik­ki on luo­tu sa­nal­la

Teks­ti läh­tee kau­em­paa – maa­il­man luo­mi­ses­ta. Jo­han­nes to­dis­taa, et­tä nä­ky­vä maa­il­ma on luo­tu Ju­ma­lan sa­nal­la: ”Kaik­ki syn­tyi Sa­nan voi­mal­la. Mi­kään, mikä on syn­ty­nyt, ei ole syn­ty­nyt il­man hän­tä. Hä­nes­sä oli elä­mä, ja elä­mä oli ih­mis­ten valo.”

Kir­jees­sään Jo­han­nes pa­laa sa­nal­la luo­mi­sen tee­maan: ”Mikä on alus­ta al­ka­en ol­lut, min­kä olem­me kuul­leet, min­kä omin sil­min näh­neet, mitä kat­sel­leet ja kä­sin kos­ket­ta­neet, sii­tä me pu­hum­me: elä­män Sa­nas­ta.” (1. Joh 1:1–2.)

Jee­sus – sana ja valo

Evan­ke­liu­mi­teks­tis­sä Jo­han­nes ker­too myös Jo­han­nes Kas­ta­jas­ta, joka tuli to­dis­ta­maan va­los­ta, jot­ta kaik­ki us­koi­si­vat sii­hen. Myö­hem­min hän ker­too Jo­han­nes Kas­ta­jas­ta enem­män­kin: hä­nen työs­tään ja pu­heis­taan.

Näi­den jäl­keen Jo­han­nes al­kaa pu­hua Jee­suk­sen syn­ty­mäs­tä ku­va­kie­lel­lä. En­sin hän viit­taa vie­lä Jo­han­nes Kas­ta­jaan: ”Ei hän it­se ol­lut tuo valo, mut­ta va­lon to­dis­ta­ja hän oli.” Sit­ten hän kir­joit­taa Jee­suk­ses­ta: ”To­del­li­nen valo, joka va­lai­see jo­kai­sen ih­mi­sen, oli tu­los­sa maa­il­maan.” Hie­man myö­hem­min Jo­han­nes kään­tyy pu­hu­maan Jee­suk­ses­ta Sa­na­na, joka ”tuli li­hak­si ja asui mei­dän kes­kel­läm­me”.

Ju­ma­la ra­kas­ti jo­kais­ta ih­mis­tä

Kir­jees­sään Jo­han­nes taas pa­laa tä­hän: ”Juu­ri sii­nä Ju­ma­lan rak­kaus il­mes­tyi mei­dän kes­kuu­teem­me, et­tä hän lä­het­ti ai­no­an Poi­kan­sa maa­il­maan, an­ta­maan meil­le elä­män. Sii­nä on rak­kaus – ei sii­nä, et­tä me olem­me ra­kas­ta­neet Ju­ma­laa, vaan sii­nä, et­tä hän on ra­kas­ta­nut mei­tä ja lä­het­tä­nyt Poi­kan­sa mei­dän syn­tiem­me so­vi­tuk­sek­si.” (1. Joh 4:9–10.)

Teks­tiin si­säl­tyy myös his­to­ri­al­li­nen to­te­a­mus sii­tä, kuin­ka Ju­ma­lan omai­suus­kan­sa, Is­ra­el, ei tun­te­nut Jee­sus­ta Ju­ma­lan Poi­ka­na: ”Maa­il­mas­sa hän oli, ja hä­nen kaut­taan maa­il­ma oli saa­nut syn­tyn­sä, mut­ta se ei tun­te­nut hän­tä. Hän tuli omaan maa­il­maan­sa, mut­ta hä­nen oman­sa ei­vät ot­ta­neet hän­tä vas­taan.” Vie­lä­kin Kris­tus jää mo­nel­le tun­te­mat­to­mak­si, ei­vät­kä ih­mi­set epä­us­kos­saan näe Kris­tuk­sen evan­ke­liu­min kirk­kau­des­ta sä­tei­le­vää va­loa (2. Kor. 3:4).

Us­ko­mal­la Ju­ma­lan lap­sek­si

Sen si­jaan Jo­han­nes ja Jee­suk­sen seu­raa­jat sai­vat näh­dä sen kirk­kau­den, jon­ka Isä an­taa ai­no­al­le Po­jal­leen. Tätä kirk­kaut­ta me­kin saam­me kat­sel­la us­kon kaut­ta – Kris­tuk­sen kirk­kaut­ta, joka on täyn­nä ar­moa ja to­tuut­ta.

Teks­tin kes­kei­nen sa­no­ma on kät­ket­ty­nä sa­noi­hin: ”Mut­ta kai­kil­le, jot­ka ot­ti­vat hä­net vas­taan, hän an­toi oi­keu­den tul­la Ju­ma­lan lap­sik­si, kai­kil­le, jot­ka us­ko­vat hä­neen.” Sana tuli Jee­suk­ses­sa li­hak­si, jot­ta se va­lai­si­si us­kon ih­mi­sen sy­dä­meen.

Tätä sa­nan ja va­lon evan­ke­liu­mia saar­na­taan vie­lä­kin Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa. Se an­taa us­ko­jal­leen syn­nit an­teek­si.

Evan­ke­liu­mi­teks­ti: Joh. 1:1–14

Alus­sa oli Sana. Sana oli Ju­ma­lan luo­na, ja Sana oli Ju­ma­la. Jo alus­sa Sana oli Ju­ma­lan luo­na. Kaik­ki syn­tyi Sa­nan voi­mal­la. Mi­kään, mikä on syn­ty­nyt, ei ole syn­ty­nyt il­man hän­tä. Hä­nes­sä oli elä­mä, ja elä­mä oli ih­mis­ten valo. Valo lois­taa pi­mey­des­sä, pi­meys ei ole saa­nut sitä val­taan­sa.

Tuli mies, Ju­ma­lan lä­het­tä­mä, hä­nen ni­men­sä oli Jo­han­nes. Hän tuli to­dis­ta­jak­si, to­dis­ta­maan va­los­ta, jot­ta kaik­ki us­koi­si­vat sii­hen. Ei hän it­se ol­lut tuo valo, mut­ta va­lon to­dis­ta­ja hän oli.

To­del­li­nen valo, joka va­lai­see jo­kai­sen ih­mi­sen, oli tu­los­sa maa­il­maan. Maa­il­mas­sa hän oli, ja hä­nen kaut­taan maa­il­ma oli saa­nut syn­tyn­sä, mut­ta se ei tun­te­nut hän­tä. Hän tuli omaan maa­il­maan­sa, mut­ta hä­nen oman­sa ei­vät ot­ta­neet hän­tä vas­taan. Mut­ta kai­kil­le, jot­ka ot­ti­vat hä­net vas­taan, hän an­toi oi­keu­den tul­la Ju­ma­lan lap­sik­si, kai­kil­le, jot­ka us­ko­vat hä­neen. He ei­vät ole syn­ty­neet ve­res­tä, ei­vät ruu­miin ha­lus­ta, ei­vät mie­hen tah­dos­ta, vaan Ju­ma­las­ta. Sana tuli li­hak­si ja asui mei­dän kes­kel­läm­me. Me saim­me kat­sel­la hä­nen kirk­kaut­taan, kirk­kaut­ta, jon­ka Isä ai­no­al­le Po­jal­le an­taa. Hän oli täyn­nä ar­moa ja to­tuut­ta.