Py­häin­päi­vän ai­kaan olen usein muis­tel­lut liki kah­den­kym­me­nen vuo­den ta­kais­ta työ­mat­kaa­ni Ruot­sis­sa.

Kiin­ni­tin huo­mi­o­ni eri­tyi­ses­ti kau­niis­ti si­dot­tui­hin ha­vuk­rans­sei­hin, joi­ta mo­net ruot­sa­lai­set hank­ki­vat py­häin­päi­vää var­ten lä­heis­ten­sä hau­doil­le las­ket­ta­vik­si. Tääl­lä Suo­mes­sa­kin tämä kau­nis tapa on tun­net­tu. Ul­ko­nai­set­kin asi­at, hy­vät ja kau­niit ta­vat, val­mis­ta­vat mie­li­äm­me ar­vok­kaa­seen juh­laan. Vie­lä­kin lie­nee tot­ta van­ha ope­tus: ”Var­je­le sinä ta­paa. Tapa var­je­lee si­nua.”

On ilo pi­tää esil­lä kris­til­lis­tä elä­män­ta­paa, joka ra­ken­taa myös ajal­lis­ta elä­mää ja yh­teis­kun­taa. Kris­til­li­sel­lä kult­tuu­ril­la on myös yh­teis­kun­taa pa­ran­ta­va vai­ku­tus. Py­häin­päi­vä on kir­kol­li­nen juh­la, jota viet­tä­es­säm­me voim­me sa­mal­la py­säh­tyä ja hil­jen­tyä elä­mäm­me tär­keim­män a­sian ää­rel­lä.

”Minä us­kon Py­hään Hen­keen”

Mikä on elä­mäm­me tär­kein asia? Ih­mi­nen on syn­tiin­lan­kee­muk­ses­sa tul­lut pe­ri­syn­nin ja kuo­le­man alai­sek­si. In­hi­mil­li­sen ih­mi­syy­tem­me puo­les­ta em­me ha­keu­du oma-aloit­tei­ses­ti Ju­ma­lan yh­tey­teen, päin­vas­toin. Kul­jem­me il­man Ju­ma­lan apua pois­päin hä­nes­tä, ku­ten Aa­ta­mi ja Ee­va pa­ra­tii­sis­sa lan­kee­muk­sen jäl­keen.

Jo rip­pi­kou­lus­sa meil­le ope­te­taan, mitä mer­kit­se Ju­ma­lan lap­sek­si pää­se­mi­nen ja sy­dä­men yh­teys Ju­ma­lan elä­vään seu­ra­kun­taan. Us­kon­tun­nus­tuk­sen kol­man­nes­sa us­kon­kap­pa­lees­sa lau­sum­me: ”Minä us­kon Py­hään Hen­keen, py­hän yh­tei­sen seu­ra­kun­nan, py­häin yh­tey­den, syn­tien an­teek­si an­ta­mi­sen, ruu­miin ylös­nou­se­mi­sen ja ian­kaik­ki­sen elä­män”.

Il­man Py­hää Hen­keä us­ko on kuol­lut­ta us­koa. Elä­vä us­ko on ai­na Py­hän Hen­gen vai­kut­ta­maa ja liit­tää us­ko­jan Kris­tuk­sen seu­ra­kun­taan, py­hien yh­tey­teen.

Paa­va­lin oh­jeet so­pi­via ny­ky­ään­kin

Ju­ma­lan lap­si­na­kin eläm­me ”tur­me­luk­sen mat­ka­vaat­teen” maa­han pai­na­mi­na. Efe­so­lais­kir­jees­sä apos­to­li Paa­va­li muis­tut­taa kak­si­o­sai­suu­des­tam­me. Efe­so­lai­sil­le an­ne­tut ke­ho­tuk­set so­pi­vat meil­le­kin. Paa­va­li va­roit­taa va­leh­te­le­mi­ses­ta, kat­ke­ruu­des­ta, kiu­kus­ta, vi­has­ta, rii­te­lys­tä ja her­jaa­mi­ses­ta. Hän ke­hot­taa vält­tä­mään kie­len syn­te­jä ja so­pi­maan rii­dat.

Paa­va­lin oh­jeet jat­ku­vat: äl­kää va­ras­ta­ko, vaan teh­kää työ­tä. An­ta­kaa omas­tan­ne tar­vit­se­val­le. Pu­hu­kaa sa­no­ja, jot­ka tuot­ta­vat kuu­li­joil­le iloa. äl­kää an­ta­ko Ju­ma­lan vas­tus­ta­jal­le mah­dol­li­suut­ta syyt­tää syn­neis­tän­ne. äl­kää tuot­ta­ko su­rua Ju­ma­lan Py­häl­le Hen­gel­le. Olem­me­han jä­se­niä Kris­tuk­sen ruu­miis­sa eli hä­nen seu­ra­kun­nas­saan. (Ef. 4:25–31.) ”Ol­kaa toi­si­an­ne koh­taan ys­tä­väl­li­siä ja lem­pei­tä ja an­ta­kaa toi­sil­len­ne an­teek­si, niin kuin Ju­ma­la­kin on an­ta­nut teil­le an­teek­si Kris­tuk­sen täh­den” (Ef. 4:32).

Py­hän Hen­gen voi­mal­la en­nen ja nyt

Pyhä Hen­ki on an­net­tu meil­le loh­dut­ta­jak­si ja opet­ta­jak­si ja Paa­va­lin sa­noin ”si­ne­tik­si lu­nas­tuk­sen päi­vään saak­ka” (Ef. 4:30). Py­hän Hen­gen voi­maa ovat tar­vin­neet myös mei­tä en­nen us­ko­neet ja kil­voi­tel­leet, joi­ta muis­tam­me nyt­kin py­häin­päi­vän ai­kaan.

Vuo­rol­lam­me mei­tä kaik­kia kut­su­taan tääl­tä ajan vai­vois­ta pois Ju­ma­lan las­ten le­poon. Kris­tuk­sen so­vin­to­ve­rel­lä syn­neis­tä puh­dis­tet­tu kaik­kien py­hien jouk­ko saa näh­dä ylös­nou­se­muk­sen päi­vä­nä lu­nas­ta­jan­sa kas­vois­ta kas­voi­hin (1. Kor. 13:12).

Jo vai­et­koon vai­ker­rus, it­ku,

ei sur­ra nyt, ys­tä­vät, au­ta.

Ah, Her­ras­sa pois nuk­ku­neil­le

on au­tuu­den port­ti­na hau­ta.

Nyt maa­il­man myrs­kyis­tä pääs­syt

on kät­kös­sä tur­val­li­ses­sa.

Nyt nuk­kuu hän, vaan he­rää ker­ran

taas uu­te­na kirk­kau­des­sa.

Sen aa­mun jo val­je­ta an­na,

kun toi­vom­me rie­mul­la täy­tät

ja it­se­si, elä­män Her­ra,

jo kas­vois­ta kas­voi­hin näy­tät.

Vk. 242: 1, 3, 9

Ta­pa­ni Kop­sa

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 28.10.2015.