Ju­ha­ni Ala­ran­ta

Avun pyy­tä­mi­nen, jopa avun huu­ta­mi­nen kuu­luu ih­mi­sen osaan. Pie­ni lap­si huu­taa usein avuk­si äi­ti­ään. Myös elä­män il­taan eh­ti­nyt van­hus saat­taa huu­taa avuk­si äi­ti­ään.

Seu­ra­sin eräs­tä hau­taus­ta. Maa­han kät­ket­tiin iä­käs mies. Hä­nen il­mei­ses­ti jo de­men­toi­tu­nut vai­mon­sa tuo­tiin jät­tä­mään hy­väs­te­jä mies­vai­na­jal­leen. Kun ark­kua alet­tiin las­kea hau­taan, vai­mo al­koi suu­rel­la ää­nel­lä es­tel­lä, huu­si vuo­roin mie­hen­sä ni­meä ja vä­lil­lä äi­tiä. Sy­dän­tä sär­ki näh­dä ja kuul­la, kuin­ka vai­ke­aa oli luo­pua rak­kaas­ta lä­hei­ses­tä. Mie­les­sä oli lap­suu­den ko­ke­mus äi­dis­tä, joka aut­toi, kun lap­sel­la oli hätä.

So­dis­sa tais­tel­leet mie­het ovat ker­to­neet, et­tä pa­has­ti haa­voit­tu­neet ja kuo­le­man het­keä lä­hes­ty­neet raa­vaat mie­het huu­si­vat usein omia äi­te­jään. Jon­kun vii­mei­nen pyyn­tö oli, et­tä vie­kää äi­dil­le ter­vei­siä. Saat­toi joku pyy­tää si­tä­kin, et­tä ker­to­kaa ko­to­na, et­tä minä pää­sin tai­vaa­seen.

Psal­mi 22 on Van­han tes­ta­men­tin vir­si, jota Jee­sus huu­si ris­til­lä en­nen kuo­le­maan­sa. Evan­ke­lis­tat ker­to­vat, mitä Va­pah­ta­ja jou­tui ko­ke­maan kuo­le­man­sa lä­hes­ty­es­sä. Jee­sus­ta pii­nat­tiin ja hä­väis­tiin. Hän oli vi­ha­pu­heen koh­tee­na. Hän­tä muis­tu­tet­tiin il­keil­len sii­tä, mitä hän oli pu­hu­nut ja opet­ta­nut. Pilk­kaa­jat ve­to­si­vat sii­hen, et­tä hän on aut­ta­nut mui­ta, aut­ta­koon nyt it­se­ään. To­teu­tui pro­feet­ta Je­sa­jan en­nus­tus: ”Hä­net lu­et­tiin ri­kol­lis­ten jouk­koon” (Jes. 53:12).

Luo­ma­kun­ta osal­lis­tui Jee­suk­seen kuo­le­maan si­ten, et­tä kes­kel­lä päi­vää tuli maan yl­le pi­meys, jota kes­ti kol­me tun­tia. Tuo­hon pi­mey­teen kuu­lui Jee­suk­sen kova huu­to: ”Ee­li, Ee­li, lama sa­bak­ta­ni?” Se tar­koit­taa ”Ju­ma­la­ni, Ju­ma­la­ni, mik­si hyl­kä­sit mi­nut?” (Matt. 27:46.)

Näil­lä Jee­suk­sen käyt­tä­mil­lä sa­noil­la al­kaa psal­mi 22. Sii­nä ku­va­taan, mitä Jee­sus tun­si ja jou­tui ko­ke­maan kuo­le­man­sa edel­lä. Hän tun­si ole­van­sa kuin maan mato, ei enää ih­mi­nen. Huu­ta­mi­ses­ta kurk­ku oli kui­va kuin ruu­kun siru, kie­li tart­tui ki­ta­la­keen.

Lop­pu­jen lo­puk­si psal­mis­sa ke­ho­te­taan ylis­tä­mään Ju­ma­laa, joka ei ”hal­vek­si­nut heik­koa ei­kä kart­ta­nut kur­jaa, ei kään­tä­nyt pois kas­vo­jaan vaan kuu­li, kun huu­sin” (Ps. 22:25).

Psal­mis­sa on vas­taus niil­le, jot­ka ovat ky­sel­leet, hyl­kä­si­kö Ju­ma­la­kin oman rak­kaan ja ai­no­an Poi­kan­sa. Jos näin oli­si to­del­la ta­pah­tu­nut, Ju­ma­lan lap­si jou­tui­si pel­kää­mään, et­tä Ju­ma­la hyl­kää hä­net­kin.

Jee­suk­sen huu­toa se­li­te­tään jos­kus niin, et­tä hän jou­tui Isän­sä hyl­kää­mäk­si. Jee­sus oli tosi ih­mi­nen ja tosi Ju­ma­la. Ih­mi­se­nä hän koki tul­leen­sa Ju­ma­lan hyl­kää­mäk­si. Niin ei kui­ten­kaan käy­nyt, vaan Jee­sus tun­si, niin kuin kuka ta­han­sa ih­mi­nen voi tun­tea, et­tä Ju­ma­la on hä­net hy­län­nyt. Ju­ma­la ei hyl­kää omi­aan.

Ju­ma­la ei vas­taa huu­toon ai­na niin kuin ih­mi­nen toi­voi­si. Sai­raus ei ai­na pa­ra­ne. Kuol­lut omai­nen ei tule enää ta­kai­sin maan pääl­le. Ajal­li­set teh­tä­vät ei­vät ai­na on­nis­tu toi­vo­tul­la ta­val­la. Se ei ole kui­ten­kaan ole merk­ki sii­tä, et­tei Ju­ma­la oli­si huu­toa kuul­lut. Hä­nen tah­ton­sa oli toi­nen.

Jee­suk­sen ris­tin­kuo­le­ma näyt­ti tap­pi­ol­ta. Ei tul­lut aut­ta­jaa. Tuli kuo­le­ma. Sen Jee­sus ot­ti nöy­räs­ti vas­taan ja an­toi hen­ken­sä Tai­vaan Isän kä­siin. Hän siis nöyr­tyi Ju­ma­lan tah­don edes­sä. Psal­mi lop­puu sa­noi­hin: ”He ker­to­vat hä­nes­tä lap­sil­leen, ja vas­te­des syn­ty­väl­le kan­sal­le he ju­lis­ta­vat Her­ran hy­vyyt­tä, sil­lä hän on tä­män teh­nyt” (Ps. 22:31–32).