Te­ho­kas suo­rit­ta­mi­nen ja mo­nes­sa mu­ka­na ole­mi­nen ko­e­taan usein hy­vän elä­män mit­ta­ri­na. Lii­an suur­ten odo­tus­ten ja vaa­ti­mus­ten pai­nees­sa usein huo­maam­me, et­tä em­me pys­ty suo­rit­ta­maan sitä kaik­kea, mitä it­sel­täm­me vaa­dim­me.

Me­nes­tyk­sen tai hel­pon elä­män ta­voit­te­lu saat­taa haa­voit­taa. Kun tu­lee vie­lä louk­kaan­tu­mi­sia ih­mis­suh­teis­sa, koko elä­mä tun­tuu vai­ke­al­ta, mo­ni­mut­kai­sel­ta ja ras­kaal­ta.

”Ei mi­nua ku­kaan ym­mär­rä”, saat­taa kuu­lua nuo­ren suus­ta tai pyö­riä ai­kui­sen aja­tuk­sis­sa. Jo ajal­li­sen elä­män kes­kel­lä riit­tä­mät­tö­myys ja epä­on­nis­tu­mi­sen tun­ne ah­dis­taa.

Ym­mär­tää­kö ku­kaan mi­nua? Koen it­se­ni ai­na uu­des­taan syn­tiin jou­tu­vak­si ja epä­täy­del­li­sek­si ih­mi­sek­si, joka elää ko­et­te­le­mus­ten ja jos­kus suu­ren­kin tus­kan kes­kel­lä.

Mo­net tu­tut raa­ma­tun­koh­dat ker­to­vat, kuin­ka ih­mi­set tun­si­vat oman va­ja­vuu­ten­sa ja syn­ti­syy­ten­sä, mut­ta sa­mal­la sen, et­tä Jee­sus ym­mär­tää va­ja­vuu­tem­me (Hepr. 2:18; 4:15).

Hil­jai­set ja vä­sy­neet mie­het pa­lai­li­vat ar­ki­työn­sä ää­res­tä. Koko yön he oli­vat ka­las­ta­neet, mut­ta tur­haan. Ran­taa lä­hes­ty­es­sään mie­het huo­ma­si­vat jon­kun sei­so­van ran­nal­la.

Koh­ta tuo mies ky­se­li: ”Lap­set, on­ko teil­lä mi­tään syö­tä­vää?” Tuo mies tah­toi aut­taa ar­ki­työn uu­vut­ta­mia mie­hiä, ja sil­loin he tun­si­vat Jee­suk­sen.

Pie­ta­ril­le tuli kii­re. Men­nei­den päi­vien mur­heet pai­noi­vat hä­nen miel­tään. Vaik­ka hän oli saa­nut us­koa syn­nit an­teek­si, ras­kas taak­ka tun­tui sil­ti pai­na­van hä­nen har­tei­taan.

Pie­ta­ri kai­pa­si pääs­tä Jee­suk­sen lä­hel­le. Hän muis­ti, kuin­ka lem­pe­äs­ti Jee­sus kat­soi hän­tä pap­pi­lan hii­li­val­ke­al­la. Oli­han hän usein ko­ke­nut, kuin­ka hyvä ja tur­val­lis­ta oli ol­la Jee­suk­sen lä­hel­lä.

Jee­sus ym­mär­si Pie­ta­rin tus­kan. Hän tah­toi ra­kas­taa lan­gen­nut­ta ja ar­moa kai­paa­vaa. Sik­si Jee­sus ky­se­li Pie­ta­ril­ta: ”Ra­kas­tat­ko sinä mi­nua?” (Joh. 21:1–16.)

Sa­moin Sy­ka­rin kai­vol­la, ar­ki­sen aher­ruk­sen kes­kel­lä eräs sa­ma­ri­a­lai­nen nai­nen sai yl­lät­tä­vän kes­kus­te­lu­kump­pa­nin. Tuo jul­ki­syn­ti­nen nai­nen ja Jee­sus kä­vi­vät sy­väl­li­sen kes­kus­te­lun.

Jee­sus tie­si tuon nai­sen elä­män vai­heet, ja hän tah­toi aut­taa mui­den hal­vek­si­maa ih­mis­tä. Hän tar­jo­si nai­sel­le elä­vää vet­tä, syn­tien an­teek­si­an­ta­mus­ta. Nai­nen us­koi ja niin hän it­se tuli elä­vän ve­den läh­teek­si. (Joh. 4:1–42.)

Us­ko­vai­set ovat ta­val­li­sia ih­mi­siä, jot­ka elä­vät elä­män ilo­jen ja su­ru­jen kes­kel­lä niin kuin muut­kin ih­mi­set. Ku­kaan ei ole täy­del­li­nen.

Jos­kus elä­mäs­säm­me ta­pah­tuu asi­oi­ta, joi­den ää­rel­lä ei löy­dy sa­no­ja. On vain ky­sy­myk­siä, häm­men­tä­vä hil­jai­suus tai suu­ri pel­ko ih­mi­sym­mär­ryk­sen ylit­tä­vän asi­an kes­kel­lä.

Ju­ma­la sal­lii meil­le jo­kai­sel­le elä­mäs­säm­me myös ras­kai­ta ko­et­te­le­mus­ten het­kiä. Nii­den­kin kaut­ta hän tah­too mei­tä ra­kas­taa ja ve­tää puo­leen­sa. Hän kut­suu mei­tä ar­mois­tui­men luo saa­maan apua, kun sitä tar­vit­sem­me. (Hepr. 4:16.)

Ju­ma­la on meil­le syn­ti­sil­le ar­mol­li­nen. Hän ra­kas­taa mei­tä jo­kais­ta, si­nua ja mi­nua. Sik­si hän lä­het­ti rak­kaan Poi­kan­sa syn­tiem­me so­vit­ta­jak­si. Hän oli Ju­ma­lan va­lit­se­ma, riit­tä­vä uh­ri mei­dän puo­les­tam­me.

Jee­sus an­toi omil­le ope­tus­lap­sil­leen teh­tä­vän ju­lis­taa syn­tien an­teek­si­an­ta­mus­ta kai­kil­le ih­mi­sil­le. Tuo an­teek­si­an­ta­muk­sen evan­ke­liu­mi on kuul­ta­vis­sa ja us­kot­ta­vis­sa tä­nä­kin päi­vä­nä Ju­ma­lan seu­ra­kun­nas­sa hä­nen Py­hän Hen­ken­sä kaut­ta.

Teks­ti: Ar­to Töl­li

Ku­vi­tus­ku­va: H. H.

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 6.3.2019