Eli­as Ma­ju­ri

”Ar­vaa, kum­mas­sa kä­des­sä?” lap­se­ni ke­hot­ti pu­ris­ta­en pie­net kä­ten­sä tiu­kas­ti nyrk­kiin. Hän nau­roi vi­a­ton­ta ilo­aan ai­na, kun isä va­lit­si vää­rin ja ar­va­si tyh­jää. Mi­nus­ta­kin se oli hyvä yh­tei­nen het­ki.

Elä­mäs­sä on sel­lai­si­a­kin het­kiä, jol­loin mo­lem­mat kä­det ovat tyh­jät. On pa­lat­ta­va tyh­jin kä­sin. Ei ole mi­tään tar­jot­ta­vaa, ei saa­vu­tuk­sia ei­kä se­li­tyk­siä.

Psal­mi ylis­tää Ju­ma­laa: “Si­nun kä­te­si on hy­vyyt­tä täyn­nä” (Ps. 48:11). Ju­ma­lan käsi ei ole meis­tä kau­ka­na, vaan lä­hel­läm­me myös sil­loin, kun mat­ka tun­tuu ras­kaal­ta ja suun­ta epä­var­mal­ta. Kun omat luu­lot ote­taan pois, avau­tuu us­kol­le si­jaa. Vain tyh­jät kä­det ovat avoin­na vas­taa­not­ta­maan Ju­ma­lan hy­vyy­den.

Tun­tuu hy­väl­tä ja tär­ke­äl­tä, kun lap­si ha­lu­aa pu­hua us­ko­mi­ses­ta. Sii­tä­kin olem­me pu­hel­leet, et­tä Ju­ma­lan hy­vyys ei tar­koi­ta, et­tä kaik­ki oli­si help­poa ja elä­mäm­me ki­vut ja mur­heet ka­to­ai­si­vat. Ju­ma­lan käsi voi kui­ten­kin kul­jet­taa vai­kei­den­kin ko­et­te­le­mus­ten läpi, ei­vät­kä Ju­ma­lan an­ta­mat tus­kat ja vai­vat ero­ta hä­nes­tä. Ju­ma­lan hy­vyy­den täh­den saam­me asua hä­nen val­ta­kun­nas­saan. Psal­mi­lau­la­jat rie­muit­se­vat “mei­dän Ju­ma­lam­me kau­pun­gis­ta” (Ps. 48:9). Ju­ma­la on seu­ra­kun­tan­sa kes­kel­lä asu­va Her­ra, joka hy­vyy­des­sään pi­tää huo­len kan­sas­taan su­ku­pol­ves­ta toi­seen.

Van­hurs­kau­des­saan Ju­ma­la ei kos­kaan hy­väk­sy vää­ryyt­tä ei­kä kat­so syn­tiä sor­mien­sa läpi, mut­ta hän ei ha­lua jät­tää syn­tis­tä yk­sin. Ju­ma­lan oi­ke­an kä­den, Kris­tuk­sen, työ maa­il­mas­sa jat­kuu yhä Py­hän Hen­gen työ­nä hä­nen seu­ra­kun­nas­saan, jos­sa syn­te­jään ka­tu­val­le ju­lis­te­taan syn­nit an­teek­si Kris­tuk­sen so­vin­to­työn täh­den. Van­hurs­kaus ja ar­mo koh­taa­vat sii­nä kä­des­sä, joka on hy­vyyt­tä täyn­nä.

Mei­dän Ju­ma­lam­me kau­pun­ki on las­ten ja ai­kuis­ten tur­va­paik­ka maa­il­man kes­kel­lä. Siel­lä Ju­ma­lan kä­den van­hurs­kaus ja hy­vyys tu­le­vat us­kol­le nä­ky­vik­si hä­nen sa­nas­saan ja sak­ra­men­teis­saan. Kuin­ka loh­dut­ta­vaa on kään­tää kat­se omis­ta kä­sis­tään Kris­tuk­sen lä­vis­tet­tyi­hin kä­siin ja elää to­dek­si psal­min sa­nat: “Ju­ma­la, me tut­kis­te­lem­me si­nun ar­mo­a­si si­nun temp­pe­lis­sä­si” (Ps. 48:10). Sii­nä on vies­ti vä­li­tet­tä­väk­sem­me ko­tiem­me lap­sil­le ja toi­nen toi­sil­lem­me.

Py­hän kau­pun­gin kaut­ta Ju­ma­lan nimi ja hä­nen ylis­tyk­sen­sä kii­ri­vät maan ää­riin. Hä­nen val­ta­kun­tan­sa on tä­nään­kin il­man eh­to­ja avoin­na jo­kai­sel­le, joka ha­lu­aa pa­la­ta ja us­kos­sa an­taa elä­män­sä Isän kä­teen.