Tee­mu Kar­hu­maa

Kes­kus­te­len las­ten kans­sa sii­tä, mikä hei­tä pe­lot­taa. Esil­le tu­lee asi­oi­ta, ku­ten pi­meys ja yk­sin jää­mi­nen. Las­ten mie­les­tä pe­lon voi voit­taa sil­lä, et­tä saa va­lot pääl­le, löy­tää ys­tä­vän tai van­hem­pi pi­tää kä­des­tä.

Yk­sin jää­mi­nen voi ol­la mo­nen nuo­ren tai van­hem­man­kin ih­mi­sen pel­ko. Saat­taa ah­dis­taa epäi­lys sii­tä, mik­si mi­nua ei hy­väk­sy­tä, mi­ten pär­jään elä­mäs­sä, mik­si olen eri­lai­nen.

Ku­kaan ih­mi­nen ei kui­ten­kaan ole yk­sin. ”Vaik­ka minä kul­ki­sin pi­me­äs­sä laak­sos­sa, en pel­käi­si mi­tään pa­haa, sil­lä sinä olet mi­nun kans­sa­ni. Sinä suo­je­let mi­nua kä­del­lä­si, joh­da­tat pai­men­sau­val­la­si.” (Ps. 23:4.)

Nyt on poik­keuk­sel­li­nen ai­ka, ja tu­le­vai­suus näyt­täy­tyy mo­nel­le ih­mi­sel­le epä­var­ma­na, eh­kä pe­lot­ta­va­na­kin. Nuo­rel­la voi ol­la epä­var­muut­ta opis­ke­lu­pai­kas­ta, ai­kui­sel­la töi­tä voi ol­la lii­kaa tai nii­tä ei ole ol­len­kaan, ja mo­net van­huk­set kär­si­vät yk­si­näi­syy­des­tä eris­tyk­sis­sä.

Usein huo­maan miet­ti­vä­ni, kuin­ka pit­kään tätä jat­kuu. Mo­nen us­ko­vai­sen ih­mi­sen ke­sän ko­ho­koh­ta, Su­vi­seu­rat­kin, on pe­rin­tei­se­nä ta­pah­tu­ma­naan pe­rut­tu. Kuu­lu­tus ”en­si vuon­na, jos Ju­ma­la suo, Su­vi­seu­rat jär­jes­te­tään” on tul­lut konk­reet­ti­sek­si.

Tänä vuon­na Ju­ma­la ei seu­ro­ja suo­nut, ja sii­hen on tyy­ty­mi­nen. Tu­tut Sii­o­nin lau­lun (318:2) sa­nat loh­dut­ta­vat: ”Pois pyy­hi uu­pu­mus päi­vän mat­kan, kar­ko­ta pel­ko ja ah­dis­tus. Le­vä­tä hen­gen ja ruu­miin an­na, taas näy­tä aa­mu­si sa­ras­tus.”

Raa­mat­tu opas­taa ra­kas­ta­maan lä­him­mäis­tä niin kuin it­se­ään. Rak­kau­den kak­sois­käs­ky neu­voo: ”Kai­ken min­kä tah­dot­te ih­mis­ten te­ke­vän teil­le, teh­kää te heil­le”. Van­ha sa­nan­las­ku sa­noo: ”Niin met­sä vas­taa, kuin sin­ne huu­de­taan”.

Moni kai­paa us­ko­vais­ten ih­mis­ten yh­teyt­tä, seu­ro­ja, nuor-
te­nil­to­ja, raa­mat­tu­luok­kia ja py­hä­kou­lu­ja. Us­kon syn­nyt­tä­män rak­kau­den ko­ke­mi­nen vah­vis­taa us­koa ja tuo luot­ta­mus­ta elä­mään.

Olen jos­kus kuul­lut epä­us­koi­sen ih­mi­sen ku­vai­le­van Su­vi­seu­ro­ja ja sitä, kuin­ka siel­lä on pal­jon ih­mi­siä, iloi­sia ih­mi­siä. Si­säl­tä päin su­vi­seu­ra­tun­nel­ma on vie­lä poik­keuk­sel­li­sem­pi. Useim­mat ih­mi­set ym­pä­ril­lä ajat­te­le­vat us­kos­ta sa­mal­la ta­val­la ja nä­ke­vät toi­sis­sa su­vi­seu­ra­vie­rais­sa mat­ka­ys­tä­vän. ”Kaik­ki tun­te­vat tei­dät mi­nun ope­tus­lap­sik­se­ni, jos te ra­kas­tat­te toi­si­an­ne” (Joh. 13:35).

Sie­lun­vi­hol­li­nen on pe­lot­ta­va vas­tus­ta­ja, mut­ta Jee­sus voit­ti hä­net ja kuo­le­man val­lan. ”Olen pu­hu­nut teil­le tä­män, jot­ta teil­lä oli­si mi­nus­sa rau­ha. Maa­il­mas­sa te olet­te ah­taal­la, mut­ta py­sy­kää roh­kei­na: minä olen voit­ta­nut maa­il­man.” (Joh. 16:33.)

Syn­tiin lan­gen­nut ih­mi­nen pel­kää. Maa­il­ma ym­pä­ril­lä on tur­va­ton ja rau­ha­ton. Tois­ten ih­mis­ten huo­len­pi­to läm­mit­tää ja roh­kai­see, mut­ta se ei rau­hoi­ta huo­noa omaa­tun­toa kan­ta­vaa ih­mis­tä.

Evan­ke­liu­mis­sa syn­tien an­teek­si­an­ta­muk­ses­ta Ju­ma­la lah­joit­taa sy­dä­meen rau­han. Hyvä oma­tun­to on pa­ras pää­na­lu­nen ja kir­kas­taa pää­mää­rää, sil­lä us­ko­vai­nen on mat­kal­la tai­vaa­seen.

”Pyy­dän hei­kon lap­sen lail­la jää­dä tä­nään tur­vaa­si. Pel­koa ja hä­tää vail­la us­kon joh­da­tuk­see­si. Kirk­kaa­na kun tai­vaan kai­puu sie­lu­ni taas ta­voit­taa, mie­li tyyn­tyy, huo­let vai­puu, sy­dä­me­ni rau­han saa.” (SL 341:6–7.)