Mik­ko Tah­ko­la

Erää­nä il­ta­na olin sil­loin 8-vuo­ti­aan poi­ka­ni kans­sa pi­ha­sau­nan hä­mä­räs­sä. Uk­rai­nan sota oli juu­ri syt­ty­nyt ja mo­nil­la meil­lä oli aja­tuk­set so­das­sa. Poi­ka­ni py­säyt­ti mi­nut ky­sy­mäl­lä: ”Isä, mi­ten meil­le käy, jos Suo­meen am­mu­taan ydi­na­seel­la?”

Re­ser­vi­läi­se­nä oli­sin voi­nut pi­tää pie­nen lu­en­non Puo­lus­tus­voi­mis­ta sekä ky­vys­täm­me puo­lus­taa isän­maa­tam­me kai­kin mah­dol­li­sin kei­noin. En kui­ten­kaan tätä teh­nyt, vaan va­kuut­te­lin po­jal­le­ni, ja eh­kä enem­män it­sel­le­ni, et­tä meil­lä ei ole mi­tään hä­tää. Suo­men tur­val­li­suus on hy­vis­sä kä­sis­sä, ni­mit­täin Kaik­ki­val­ti­as Ju­ma­la var­je­lee isän­maa­tam­me ja jo­kais­ta meis­tä ai­van hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti­kin.

Pu­huin po­jal­le­ni sii­tä, kuin­ka mei­dän ei tar­vit­se pe­lä­tä, vaan voim­me luot­taa Ju­ma­lan mah­dol­li­suuk­siin.

Nyt, kun maa­il­man­ti­lan­ne näyt­tää edel­leen epä­var­mal­ta, moni ky­syy, mis­tä löy­tyy tur­va.

Tur­van tun­ne on yk­si elä­män pe­rus­tar­peis­ta. Jo­kai­nen tar­vit­see tur­vaa – niin ar­kis­ten asi­oi­den kuin elä­män iso­jen ky­sy­mys­ten kes­kel­lä.

Eri­tyi­ses­ti tar­vit­sem­me tur­vaa sil­loin, kun elä­mään tu­lee ko­et­te­le­muk­sia: sai­raut­ta, kuo­le­ma kos­ket­taa tai epäi­lem­me Ju­ma­lan mah­dol­li­suuk­sia.

Psal­mi 113 ku­vai­lee: ”Her­ra on kor­kea, kaik­kien kan­so­jen val­ti­as, yli tai­vait­ten ko­ho­aa hä­nen kirk­kau­ten­sa” (Ps. 113:4).

Moni on ko­ke­nut, et­tä juu­ri elä­män ro­so­jen kes­kel­lä kai­ken ylä­puo­lel­le ko­ho­a­va Her­ran kirk­kaus roh­kai­see luot­ta­maan Ju­ma­lan mah­dol­li­suuk­siin.

Eri mai­den kes­ken voi­daan so­pia tur­va­ta­kuis­ta. Nii­den tar­koi­tuk­se­na on va­kuut­taa toi­sel­le osa­puo­lel­le so­ti­laal­li­sen tur­van tar­jo­a­mis­ta tar­vit­ta­es­sa. Olen mo­nes­ti poh­ti­nut, mil­lai­set nämä tur­va­ta­kuut käy­tän­nös­sä ovat. Ne ovat ajal­li­sia ja ih­mi­sis­tä riip­pu­vai­sia si­tou­muk­sia, siis vii­me kä­des­sä mo­nel­la ta­val­la puut­teel­li­sia.

En­tä mil­lai­set tur­va­ta­kuut Kaik­ki­val­ti­as Ju­ma­la an­taa ja lu­paa? Psal­mi jat­kuu: ”On­ko ke­tään Her­ran, mei­dän Ju­ma­lam­me, ver­tais­ta? Hän is­tuu val­tais­tui­mel­laan kor­keuk­sis­sa mut­ta nä­kee alas maan sy­vyyk­siin. Ei ole tai­vaas­sa, ei maas­sa ke­tään hä­nen ver­tais­taan!” (Ps. 113:5–6.)

Ju­ma­lan tur­va­ta­kuut ovat eri mit­ta­luo­kan asia. Nii­den tur­vas­sa voi isän­maam­me elää ja kat­soa luot­ta­vai­ses­ti tu­le­vai­suu­teen. Mut­ta mikä pa­ras­ta, Ju­ma­lan tur­va­ta­kuut kos­ke­vat ai­van jo­kais­ta. Ne lu­paa­vat, et­tä oma ja lä­heis­ten elä­mä on Ju­ma­lan tur­val­li­sis­sa kä­sis­sä.

Ai­na elä­mä ei mene ih­mi­sen omien suun­ni­tel­mien mu­kaan. Vir­res­sä 470 lau­lam­me: ”mitä ym­mär­tä­nyt en, sii­tä­kin tuon kii­tok­sen”. Ju­ma­lan suun­ni­tel­mien pää­mää­rä­nä on vie­dä ih­mi­nen ker­ran pe­ril­le tai­vaa­seen. Sik­si em­me ai­na ym­mär­rä Kaik­ki­val­ti­aan kaik­kia ai­voi­tuk­sia.

Tai­vas­mat­kal­le kut­su­taan sel­lais­ta­kin lu­ki­jaa, joka ko­kee, et­tä rau­ha ja tur­va puut­tuu. Tä­män sy­dä­men us­kon saa omis­taa us­ko­mal­la evan­ke­liu­min sa­nan.

Sama evan­ke­liu­mi roh­kai­see us­ko­jan­sa luot­ta­maan Ju­ma­lan yli­ver­tai­siin mah­dol­li­suuk­siin ja an­taa ilon, tur­van ja rau­han sekä vie ker­ran us­ko­jan­sa tai­vaan kun­ni­aan.