Han­nu In­ke­roi­nen

Tie­dät­hän sen tun­teen, kun asun­to­vau­nu ve­de­tään oven eteen ja ale­taan pa­ka­ta Su­vi­seu­roi­hin läh­töä var­ten? Sil­loin ovat toi­veet ja odo­tuk­set kor­keim­mil­laan. Mo­nen toi­vee­na on pääs­tä joka kesä Su­vi­seu­roi­hin. Toi­veet muut­tu­vat nä­ke­mi­sek­si, kun en­sim­mäi­nen su­vi­seu­ra­kylt­ti nä­kyy.

Miel­tä­ni läm­mit­tää ai­na uu­del­leen se kut­kut­ta­va tun­ne, mikä lap­sil­la on, kun he kil­pai­le­vat sii­tä, kuka nä­kee en­sim­mäi­se­nä seu­ra­tel­tan. Näin van­hem­pa­na tie­dän, et­tä suun­ni­tel­mil­le voi ta­pah­tua mo­nen­lais­ta. Sen vuok­si tuo toi­ve pääs­tä Su­vi­seu­roi­hin jat­kuu sii­hen as­ti, kun­nes ol­laan pe­ril­lä. Sit­ten kun ol­laan pe­ril­lä, ei enää toi­vo­ta vaan iloi­taan, vaik­ka vi­hol­li­nen­kin on ai­na jo­ten­kin on­nis­tu­nut tu­le­maan mu­kaan myös su­vi­seu­ra­ken­täl­le.

Paa­va­li kir­joit­taa roo­ma­lai­sil­le, kuin­ka us­ko­vais­ten toi­vo on pe­las­tu­mi­ses­sa. Lap­set ovat esi­merk­kei­nä sii­tä, kuin­ka har­taas­ti jo­tain voi toi­voa, ja sa­mal­la sii­tä, kuin­ka var­mas­ti voi luot­taa sii­hen, et­tä toi­ve vie­lä to­teu­tuu.

Vaik­ka seu­roi­hin läh­te­mi­sen hi­das­tee­na voi ol­la muul­loin­kin kuin poik­keus­ti­lan­tees­sa työ- tai ta­lous­huo­lia, niin las­ta sel­lai­set huo­let ei­vät hi­das­ta. He vain toi­vo­vat ja luot­ta­vat, et­tä Su­vi­seu­roi­hin läh­de­tään. Pie­net lap­set myös yrit­tä­vät edis­tää toi­veen to­teu­tu­mis­ta, sil­lä vä­lil­lä he vä­sy­tyk­seen as­ti ky­se­le­vät: Mil­loin läh­de­tään, joko koh­ta?

Jos­pa toi­vo pe­las­tuk­ses­ta oli­si yh­tä var­ma ja yh­tä in­nok­kaas­ti odo­tet­tu. Sil­loin ih­mi­set yh­tä usein ja in­nok­kain ru­kouk­sin ky­se­li­si­vät Tai­vaan Isäl­tä, mil­loin toi­vee­ni to­teu­tuu, mil­loin pää­sen pe­ril­le tai­vaan ko­tiin.

Paa­va­li an­taa myös va­kuu­tuk­sen sii­tä, kuin­ka Hen­ki ru­koi­lee kaik­kien ih­mis­ten puo­les­ta sa­nat­to­min huo­kauk­sin, vaik­ka ih­mi­nen it­se ei osai­si ru­koil­la oi­kein. Moo­ses­kin huo­ka­si Ju­ma­lan puo­leen Pu­nai­sen­me­ren ran­nal­la, ja Ju­ma­la ky­syi, mitä Moo­ses huu­taa. Näin voi­mak­kaas­ti Hen­ki vä­lit­tää Ju­ma­lan las­ten tar­peet Isän puo­leen.

Raa­mat­tu pu­huu ru­koi­le­mi­ses­ta mo­nes­sa koh­das­sa. Jee­sus it­se­kin ke­hot­ti ru­koi­le­maan opet­ta­es­saan Isä mei­dän -ru­kouk­sen ope­tus­lap­sil­leen. Ru­kous ei ole vel­vol­li­suus tai vain hyvä tapa, vaan pu­heyh­teys Ju­ma­lan puo­leen.

Lap­set lä­hes­ty­vät roh­ke­as­ti van­hem­pi­aan pyyn­nöil­lään ja asi­oil­laan, vaik­ka van­hem­mat ei­vät ai­na ole vas­taa­not­ti­met au­ki kuu­le­mas­sa. Ju­ma­lal­la on kui­ten­kin ai­na vas­taa­not­to pääl­lä luo­tu­jen­sa puo­leen. Ih­mi­sil­lä on oi­keus lä­hes­tyä hän­tä ru­kouk­sin ai­na, kun sil­tä tun­tuu, ai­na, kun on tar­vet­ta. Saa luot­taa, et­tä Ju­ma­la myös kuu­lee ru­kouk­set voi­mak­kai­na ja sel­vi­nä.

Tai­vaan Isäl­tä voi roh­ke­as­ti pyy­tää mitä ha­lu­aa ja luot­taa, et­tei hän an­na sel­lais­ta, mikä on tai­vaan tiel­lä va­hin­gok­si. Hän an­taa sel­lais­ta, mikä on aut­ta­mas­sa lap­si­aan saa­vut­ta­maan toi­von­sa pää­te­pis­teen. Sii­nä pää­te­pis­tees­sä ei enää toi­vo­ta ei­kä us­ko­ta vaan omis­te­taan ian­kaik­ki­nen au­tuus tai­vaas­sa.

Sa­no­taan, et­tä hy­vää kan­nat­taa odot­taa. Tämä kos­kee var­maan myös fyy­si­ses­ti jär­jes­tet­ty­jä Su­vi­seu­ro­ja, mut­ta en­nen kaik­kea sitä kaik­kein pa­ras­ta, eli tai­vaan iloa.

Ih­mi­nen ei voi kos­kaan etu­kä­teen tie­tää, jär­jes­te­tään­kö esi­mer­kik­si Su­vi­seu­ro­ja. Mut­ta roo­ma­lais­kir­jeen kir­joit­ta­jan mu­kaan sen voi to­del­la tie­tää, et­tä kaik­ki koi­tuu nii­den par­haak­si, jot­ka ra­kas­ta­vat Ju­ma­laa. Tai­vaan ilo odot­taa var­mas­ti, ja sitä ei tul­la pe­ru­maan ei­kä siir­tä­mään.