Rak­kau­des­ta lau­le­taan, kir­joi­te­taan ja pu­hu­taan pal­jon. Sii­tä on teh­ty hy­vin kau­nii­ta ja tun­teel­li­sia lau­lu­ja. Rak­kaus­ru­not vie­vät ih­mis­mie­len kai­hoi­siin aa­tok­siin. Puhe rak­kau­des­ta he­rät­tää meis­sä her­kim­mät tun­teem­me. Rak­kau­den ni­meen van­no­taan ja teh­dään suu­ria lu­pauk­sia.

Jos­kus tun­tuu sil­tä, et­tä tuo sana, rak­kaus, on me­net­tä­nyt mer­ki­tys­tään ja kär­si­nyt suu­ren ar­vo­na­len­nuk­sen. Niin hem­pei­tä ja epä­to­del­li­sia ovat mo­net lau­lut ja pu­heet. Niis­sä ko­ros­tuu voi­mak­kaas­ti li­hal­li­suus ja su­ku­puo­li­nen rak­kaus. Li­han himo, sil­mäin pyyn­tö ja elä­män ko­reus ovat val­lan­neet ih­mi­sen mie­len. It­se­käs ja omaa etu­aan et­si­vä rak­kaus on tu­hon­nut mo­net avi­o­lii­tot ja ih­mis­suh­teet.

Rak­kaus maa­il­maan

Us­ko­vai­sen mie­len täyt­tää suu­ri mur­he, kun niin mo­nen nuo­ren tai van­hem­man ys­tä­vän mie­len on val­lan­nut maa­il­man­rak­kaus ja hän on la­kan­nut kil­voit­te­le­mas­ta us­kon­tiel­lä. Ih­mi­nen luu­lee pää­se­vän­sä hel­pom­mal­la ja saa­van­sa elä­mäs­tä ir­ti enem­män, kun jät­tää us­ko­nys­tä­vien tur­val­li­sen ko­din.

Sii­o­nin lau­lu ku­vaa pu­hut­te­le­vas­ti maa­il­man me­noa: ”Mitä siis aut­toi hur­ma, he­ku­ma het­ki­nen, kun sie­lun on se sur­ma ja it­ku iä­i­nen?” (Sl. 250:6.) Ar­vok­kain­kin aar­re, min­kä ih­mi­nen voi maa­il­mas­sa saa­vut­taa, kal­pe­nee tai­vaal­lis­ten aar­tei­den rin­nal­la. Maa­il­mas­sa kaik­ki on ka­to­a­vais­ta. Meil­lä ei ole tääl­lä ajas­sa py­sy­vää asuin­si­jaa. Kaik­ki muu ka­to­aa, mut­ta Ju­ma­lan sana py­syy ian­kaik­ki­ses­ti.

Sie­lu­jen vi­hol­li­nen pet­kut­taa ove­las­ti. Se us­kot­te­lee, et­tä us­ko­vai­nen voi­si elää jon­kin­lai­ses­sa vä­li­maas­tos­sa maa­il­man ja Ju­ma­lan val­ta­kun­nan vä­lis­sä. Täl­löin maa­il­man­rak­kaus on val­lan­nut mie­len ja yh­tey­det us­ko­vai­siin ovat vii­len­ty­neet. Toi­saal­ta saat­taa edel­leen ol­la ha­lua ja kai­paus­ta evan­ke­liu­min läh­teil­le, mut­ta us­kos­ta on tul­lut vain ul­ko­nai­nen asia. Em­me voi pal­vel­la kah­ta her­raa. Jos me ra­kas­tam­me maa­il­maa, ei meis­sä asu Ju­ma­lan rak­kaus. (Luuk. 16:13.)

Ju­ma­la on rak­kaus

Rak­kaus ei ole pelk­kää tun­net­ta, vaan se on tah­don suun­ta. Mitä toi­vot tois­ten te­ke­vän it­sel­le­si, tee sinä se heil­le. Nämä Va­pah­ta­jan sa­nat so­pi­vat kaik­kiin elä­män­ti­lan­tei­siin.

Ju­ma­la on rak­kau­den eh­ty­mä­tön läh­de. Sik­si on vää­rin sa­noa, et­tä Ju­ma­lan rak­kaus on lop­pu­nut. Se ei lopu kos­kaan, vaan syn­nin ja tot­te­le­mat­to­muu­den täh­den Ju­ma­lan rak­kaus voi jou­tua ih­mi­sel­tä ka­dok­siin. Se löy­tyy uu­del­leen ar­mon ja an­teek­si­an­ta­muk­sen kaut­ta.

Raa­ma­tun mu­kaan rak­kau­des­sa ei ole pel­koa, vaan rak­kaus kar­kot­taa sen pois (1. Joh. 4:17–18). Rak­kaus on kuin kul­tai­nen por­taik­ko, jota myö­ten sy­dän kii­pe­ää tai­vaa­seen.

Pek­ka Kyl­lö­nen

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 15.10.2014.