Sam­po San­dell

Raa­mat­tu pu­huu kah­des­ta maa­il­mas­ta. En­sim­mäi­nen Raa­ma­tun ku­vaa­ma maa­il­ma on Ju­ma­lan luo­ma maa­il­man­kaik­keus, nä­ky­vä ja nä­ky­mä­tön. Toi­nen maa­il­ma on Ju­ma­lan vas­tus­ta­jan sie­lun­vi­hol­li­sen sekä tä­män omien maa­il­ma. Tä­män maa­il­man ja Ju­ma­lan kirk­kau­den vä­lil­lä on sel­keä ero: Raa­mat­tu ku­vaa tätä eroa va­lon ja pi­mey­den sekä päi­vän ja yön ver­taus­ku­vil­la.

Mil­lai­nen on pi­mey­den voi­mien maa­il­ma, jota Raa­mat­tu va­roit­taa ra­kas­ta­mas­ta? Ym­pä­röi­väs­sä maa­il­mas­sa nä­kyy merk­ke­jä syn­nis­tä ja sen ai­heut­ta­mas­ta tur­me­luk­ses­ta. Ju­ma­lan vas­tus­ta­jan vai­kut­teet nä­ky­vät maal­lis­tu­mis­ke­hi­tyk­se­nä ja Ju­ma­las­ta luo­pu­mi­se­na, mut­ta myös in­hi­mil­li­se­nä kär­si­myk­se­nä.

Syn­ti on rik­ko­mus­ta Ju­ma­laa ja lä­him­mäis­tä vas­taan. Jo­han­nes ku­vaa osu­vas­ti maa­il­maa ruu­miin ha­lu­jen, sil­mien pyy­tei­den ja mah­tai­le­van elä­män hal­lit­se­ma­na (1. Joh. 2:16). Ajan ku­lu­mi­ses­ta ja yh­teis­kun­nan muut­tu­mi­ses­ta huo­li­mat­ta va­roi­tus maa­il­man ra­kas­ta­mi­ses­ta on edel­leen erit­täin ajan­koh­tai­nen.

Mik­si Jo­han­nek­sen ku­vaa­maa maa­il­maa ei tu­li­si ra­kas­taa? Jo­han­nes to­te­aa kir­jees­sään: ”jos joku ra­kas­taa maa­il­maa, Isän rak­kau­del­la ei ole hä­nes­sä si­jaa” (1. Joh. 2:15). Ju­ma­la on rak­kaus. Hä­nen rak­kau­ten­sa to­teu­tui Raa­ma­tun mu­kaan sii­nä, et­tä hän lä­het­ti ai­no­an Poi­kan­sa maa­il­maan syn­tien so­vi­tuk­sek­si an­ta­maan hä­neen us­ko­vil­le elä­män.

Tuos­ta so­vi­tus­työs­tä osal­li­se­na Ju­ma­lan lap­si kan­taa Ju­ma­lan rak­kaut­ta sy­dä­mes­sään. Rak­kaus ke­hot­taa kil­voit­te­le­maan kai­taa elä­män tie­tä koh­ti tai­vas­ta. Syn­ti ei ole us­ko­vai­sen ul­ko­puo­lel­la, vaan meis­sä it­ses­säm­me. Sen voi­ma on ve­tä­mäs­sä mei­tä maa­il­maan. Sik­si tu­lee tais­tel­la Ju­ma­lan so­ta­va­rus­tuk­sel­la syn­tiä vas­taan.

Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa on lää­ke, joka pa­ran­taa syn­tien haa­voit­ta­man. Evan­ke­liu­mi roh­kai­see ja an­taa voi­maa py­syä Isän rak­kau­den osal­li­suu­des­sa. Us­ko tu­lee kuu­los­ta. Sik­si on tär­keä py­syä evan­ke­liu­min läh­teil­lä. Evan­ke­liu­mia saar­na­taan siel­lä, mis­sä Ju­ma­lan lap­set ko­koon­tu­vat.

Raa­mat­tu ke­hot­taa ra­kas­ta­maan toi­sia us­ko­vai­sia. Rak­kaus on Ju­ma­lan las­ten tun­to­merk­ki, ja sitä tu­lee vaa­lia ja hoi­taa. Jos­kus rak­kaus vaa­tii työ­tä. Ju­ma­lan sana neu­voo näis­sä ti­lan­teis­sa ot­ta­maan asi­an pu­heek­si ja kor­jaa­maan evan­ke­liu­mil­la. Ju­ma­la voi kor­ja­ta sär­ky­neen rak­kau­den.

Ju­ma­la ei tah­do las­ten­sa elä­vän eros­sa epä­us­koi­sis­ta. Jee­sus ru­koi­li omien­sa puo­les­ta, et­tei Ju­ma­la ot­tai­si hei­tä pois maa­il­mas­ta vaan var­je­li­si pa­hal­ta. Jee­sus lä­het­ti us­ko­vai­set maa­il­man kes­kel­le vie­mään evan­ke­liu­min ilo­sa­no­maa kai­kil­le kan­soil­le. Vie­lä on ai­ka lä­hes­tyä Ju­ma­lan rak­kau­den voi­mal­la ar­mos­ta osa­ton­ta ih­mis­tä ja kut­sua hän­tä Ju­ma­lan val­ta­kun­taan. Vie­lä on ar­mon ai­ka.

Ju­ma­lan sa­nal­la luo­tiin kaik­ki. Hä­nen kä­des­sään on maa­il­man vai­heet ja kan­so­jen koh­ta­lot. Ker­ran Ju­ma­lan sana on päät­tä­vä maa­il­man. Jee­sus on lu­van­nut ol­la omien­sa kans­sa maa­il­man lop­puun as­ti. Ju­ma­lan lap­set ovat pe­ril­li­siä ja pää­se­vät ker­ran omis­ta­maan ikuis­ta kirk­kaut­ta, joka heil­le on val­mis­tet­tu. Sik­si kan­nat­taa us­koa, vie­lä tä­nään­kin.

“Ja maa­il­ma hi­moi­neen ka­to­aa, mut­ta se, joka te­kee Ju­ma­lan tah­don, py­syy iä­ti” (1. Joh. 2:17).