Ant­ti Koi­vis­to

On kiin­nos­ta­vaa kuul­la ih­mi­sil­tä ker­to­muk­sia sii­tä, kuin­ka he ovat löy­tä­neet elä­vän us­kon. Näis­sä ker­to­muk­sis­sa käy hy­vin il­mi us­kon lah­ja­luon­ne ja työ, jon­ka Ju­ma­la te­kee he­rät­tä­es­sään ih­mi­sen et­si­mään ja löy­tä­mään pe­las­tuk­sen.

Syi­tä ih­mi­sen he­rää­mi­sel­le voi ol­la mo­nia, mut­ta usein sii­hen liit­ty­vät us­ko­vai­set ih­mi­set. Teh­tä­vä hy­vän sa­no­man vie­mi­ses­tä on­kin an­net­tu kai­kil­le us­ko­vai­sil­le. Paa­va­li kir­joit­taa, et­tä kris­tit­ty on ”Kris­tuk­sen kir­je”, ja jat­kaa, et­tä ”Tätä kir­jet­tä ei ole kir­joi­tet­tu mus­teel­la vaan elä­vän Ju­ma­lan Hen­gel­lä, ei ki­vi­tau­lui­hin vaan ih­mis­sy­dä­miin” (2. Kor. 3:3).

Ih­mi­sel­lä voi usein ol­la tun­ne, et­tä ei ole ko­vin­kaan sel­vä­lu­kui­nen Kris­tuk­sen kir­je. Ei tule ker­rot­tua us­kos­taan suo­raan tai ke­ho­tet­tua mui­ta­kin omis­ta­maan hyvä sa­no­ma an­teek­si­an­ta­muk­ses­ta ja ikui­ses­ta elä­mäs­tä. Kui­ten­kin Ju­ma­la käyt­tää us­ko­vai­sia lä­he­tys­kir­jei­nään. Mil­lä ta­val­la Ju­ma­la työ­tän­sä te­kee?

Elä­vän us­kon löy­tä­nyt on usein en­sim­mäi­se­nä kiin­nit­tä­nyt huo­mi­o­ta lä­hel­lään ole­vien us­ko­vais­ten ih­mis­ten poik­ke­a­vaan elä­män­ta­paan. Kui­ten­kin eni­ten on pu­hu­tel­lut, et­tä noi­den ih­mis­ten ole­muk­ses­sa on ol­lut jo­ta­kin eri­lais­ta. Et­si­vä on ais­ti­nut eri­tyi­sen le­vol­li­suu­den ja rau­han. Se on he­rät­tä­nyt kai­puun, voi­si­ko it­se­kin omis­taa sa­maa rau­haa.

Pro­feet­ta Je­sa­ja kir­joit­taa, et­tä ”van­hurs­kau­den he­del­mä­nä on rau­ha” (Jes. 32:17). Us­kon van­hurs­kau­den tuo­mas­ta rau­has­ta pu­huu myös Jee­sus opet­ta­es­saan: ”Minä jä­tän teil­le rau­han. Oman rau­ha­ni minä an­nan teil­le, en sel­lais­ta jon­ka maa­il­ma an­taa.” (Joh.14:27.)

Ju­ma­lan rau­ha on lah­ja, joka Kris­tuk­sen so­vi­tus­työn an­si­ois­ta on jo­kai­sel­la ih­mi­sel­lä syn­ty­es­sään. Kos­ka syn­tiin­lan­kee­muk­sen seu­rauk­se­na ih­mi­nen on myös in­hi­mil­li­nen ja lan­ke­a­vai­nen, hän tar­vit­see kas­tet­ta ja elä­vää seu­ra­kun­ta­yh­teyt­tä py­sy­äk­seen Ju­ma­lan yh­tey­des­sä.

Jos ei saa ol­la an­teek­si­an­ta­muk­sen ja ar­mon osal­li­suu­des­sa, syn­ti ja sii­tä lo­pul­ta seu­raa­va epä­us­ko erot­ta­vat Ju­ma­las­ta ja hä­nen rau­has­taan. Jo syn­tiin­lan­kee­muk­sen jäl­keen Adam ja Ee­va me­net­ti­vät rau­han. Hei­dän mie­len­sä täyt­ti le­vot­to­muus ja tar­ve pa­e­ta Ju­ma­lan kas­vo­jen edes­tä.

Voi­ko rau­han me­net­tä­nyt saa­da sitä ta­kai­sin? Ai­no­as­taan Ju­ma­la voi rak­kau­des­saan he­rät­tää ih­mi­sen et­si­mään ja löy­tä­mään. Je­sa­ja sa­noo, et­tä ”näin on ole­va, kun­nes mei­hin tu­lee kor­keu­des­ta hen­ki” (Jes. 32:15).

Rau­ha löy­tyy Py­hän Hen­gen voi­mas­ta ju­lis­te­tus­sa Ju­ma­lan sa­nas­sa. Sii­nä Ju­ma­lan val­ta­kun­ta il­mes­tyy meil­le. Jee­sus ke­hot­taa et­si­mään Ju­ma­lan val­ta­kun­taa ja Paa­va­li kir­joit­taa, et­tä ”Ju­ma­lan val­ta­kun­ta ei ole syö­mis­tä ei­kä juo­mis­ta, vaan van­hurs­kaut­ta, rau­haa ja iloa, jot­ka Pyhä Hen­ki an­taa” (Room.14:17).

Je­sa­ja sa­noo, et­tä Ju­ma­lan rau­has­ta ”kas­vaa le­vol­li­nen luot­ta­mus, tur­val­li­suus joka kes­tää iä­ti” (Jes. 32:17). Sii­o­nin lau­lu ku­vaa sitä kau­niis­ti: ”Ju­ma­lan rau­haa rin­nas­san­sa, ken kan­taa maas­sa kuo­le­man, on on­nel­li­nen kul­keis­san­sa tai­vaa­seen kaut­ta vie­raan maan” (SL 220:1).