Jor­ma Vuor­ma

Is­tuim­me jou­lu­kir­kos­sa mo­nien mui­den ta­voin. Pap­pi saar­na­si jou­lu­e­van­ke­liu­min poh­jal­ta ke­don pai­me­nis­ta, va­los­ta ja Jee­suk­ses­ta maa­il­man val­keu­te­na. Pyhä Hen­ki ava­si Ju­ma­lan sa­naa, joka ruok­ki ja roh­kai­si us­ko­maan. Se kut­sui myös pi­mey­des­tä val­keu­teen. Ar­kie­lä­män kes­kel­le ke­don pai­me­nil­le tuo­tiin vies­ti: ”Äl­kää pe­lät­kö” (Luuk. 2:10).

Raa­mat­tu pu­huu pal­jon pi­mey­des­tä ja val­keu­des­ta. Jee­sus ke­hot­ti ra­kas­ta­maan enem­män val­keut­ta. Jee­sus va­roit­ti ai­kan­sa ih­mi­siä, et­tei hei­dän so­keu­ten­sa, te­kon­sa ja pi­mey­ten­sä es­täi­si us­ko­mas­ta. Hän va­roit­ti syn­nin ja pi­mey­den vaa­rois­ta. Jee­sus kään­tyi ru­koil­len Isän­sä puo­leen: ”En kui­ten­kaan pyy­dä, et­tä ot­tai­sit hei­dät pois maa­il­mas­ta, vaan et­tä var­je­li­sit hei­dät pa­hal­ta” (Joh. 17:15).

Tu­lee ti­lan­tei­ta, jois­sa neu­vot­to­muus val­taa mie­len. Syn­ti tart­tuu ja te­kee mat­kan hi­taak­si es­tä­en us­ko­mas­ta (Hepr. 12:1). Tu­le­vai­suus hä­mär­tyy, ja tu­lee epä­toi­voi­suus sii­tä, mi­ten säi­lyä us­ko­mas­sa. Vi­hol­li­nen on hy­vin tie­toi­nen näis­tä­kin heik­kouk­sis­ta ja is­kee nii­hin. Sik­si tar­vi­taan Ju­ma­lan sa­nan val­keut­ta, us­kon elä­män hoi­ta­mis­ta ja us­ko­vais­ten yh­teyt­tä.

Seu­rois­sa on tär­keä käy­dä sa­nan kuu­los­sa ja hoi­dos­sa. Yh­tei­ses­sä rak­kau­des­sa on tur­val­lis­ta kul­kea. Mi­kä­li seu­ro­jen ti­lal­le tu­lee jat­ku­vas­ti muu­ta oh­jel­maa, mil­lä sie­lu sil­loin elää? An­taa­ko sil­loin vi­hol­li­sel­le ti­lai­suu­den vä­syt­tää niin, et­tä uu­puu us­kon kil­voi­tuk­ses­sa?

Siir­ty­mi­nen val­keu­des­ta pi­mey­teen ta­pah­tuu usein pien­ten as­kel­ten kaut­ta. Maa­il­ma ja syn­nin lu­val­li­suus tu­le­vat rak­kaik­si ja hä­mär­tä­vät val­keu­den mer­ki­tyk­sen. On­nek­si pi­meyt­tä häi­rit­see val­keus: pi­mey­des­sä val­keus te­kee jopa ki­pe­ää.

Las­ten kans­sa käy­dyis­sä kes­kus­te­luis­sa tu­lee usein esil­le pi­me­äs­sä kul­ke­mi­sen pel­ko. Pe­lon syi­tä voi ol­la mo­nia, mut­ta eräs syy voi ol­la epä­var­muus edes­sä ole­vas­ta maas­tos­ta. Ai­kui­sen tur­val­li­nen käsi ja seu­ra rau­hoit­ta­vat. Kun maas­to käy tun­te­mat­to­mak­si, on hyvä is­tah­taa ”kan­non no­kal­le” ja kes­kus­tel­la, mis­tä löy­tyy tut­tu ja tur­val­li­nen maas­to. Ju­ma­la aut­taa vai­keis­sa­kin ti­lan­teis­sa.

Jo­han­nes ke­hot­ti: ”Rak­kaat lap­set! Kir­joi­tan tä­män teil­le, jot­ta et­te te­ki­si syn­tiä. Jos joku kui­ten­kin syn­tiä te­kee, meil­lä on Isän luo­na puo­lus­ta­ja, joka on van­hurs­kas: Jee­sus Kris­tus” (1. Joh. 2:1). Vi­kaan jou­tu­nut saa us­koa evan­ke­liu­min. Val­keus on ih­mi­sel­le tot­ta, kun Jee­suk­sen Kris­tuk­sen veri huuh­too syn­nit tun­nol­ta. Se puh­dis­taa ja syn­nyt­tää elä­män.

Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta kut­su­taan pi­mey­des­sä va­el­ta­vaa ih­mis­tä val­keu­teen ja us­ko­maan epä­us­kon syn­ti an­teek­si. Val­keu­des­sa elä­vä ha­lu­aa muis­taa ru­kouk­sin pi­mey­des­sä ole­via lä­hei­si­ä­kin. Ju­ma­la on lu­van­nut kuul­la ru­kouk­set.

Va­los­sa va­el­ta­mi­nen on iloi­nen ja tur­val­li­nen asia. Elä­mä on aal­to­lii­ket­tä, jos­kus on pa­rem­pia ja jos­kus huo­nom­pia päi­viä. An­teek­si an­ta­mi­nen ja unoh­ta­mi­nen mah­dol­lis­ta­vat sen, et­tä ai­na voi kui­ten­kin aloit­taa alus­ta.

Toi­vo pa­rem­mas­ta an­taa voi­mia ajal­li­seen elä­mään. Paa­va­li kir­joit­ti: ”Ju­ma­la, joka sa­noi: ”Tul­koon pi­mey­teen valo”, va­lai­si it­se mei­dän sy­dä­mem­me. Näin Ju­ma­lan kirk­kaus, joka sä­tei­lee Kris­tuk­sen kas­voil­ta, opi­taan tun­te­maan, ja se le­vit­tää va­lo­aan.” (2. Kor. 4:6.) Us­ko­mi­sen es­teet kan­nat­taa lait­taa pois ja roh­kais­tua us­ko­maan, niin kuin ke­don pai­me­nia roh­kais­tiin: ”Äl­kää pe­lät­kö!”