JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Blo­gi­vuo­si, ko­ro­na­vuo­si

4.1.2021 7.30

Juttua muokattu:

3.1. 22:26
2021010322260220210104073000

Kun kir­joi­tan tätä, kä­sil­lä ovat vuo­den 2020 vii­mei­set päi­vät. Vuo­si sit­ten odo­tin in­nois­sa­ni blo­gis­ti­kurs­sia ja mo­nen­lai­sia uu­sia asi­oi­ta elä­mää­ni. En osan­nut kui­ten­kaan edes ku­vi­tel­la, mi­ten vai­he­ri­kas ja eri­lai­nen vuo­si edes­sä­ni oli­si. Koko maa­il­man ih­mis­ten edes­sä.

En­sim­mäi­set uu­ti­set uu­des­ta vi­ruk­ses­ta oli­vat tul­leet vas­ti­kään jul­ki, mut­ta en suo­raan sa­no­en niil­le mon­ta aja­tus­ta uh­ran­nut, oli­han Suo­mi vält­ty­nyt ai­em­mil­ta pan­de­mi­oil­ta lä­hes täy­sin. Siel­lä jos­sain Kii­nas­sa ih­mi­set sai­ras­tui­vat, ja se oli tie­ten­kin ka­ma­laa heil­le, mut­ta ei tääl­lä poh­joi­ses­sa pe­ri­fe­ri­as­sa oli­si hä­tää. Me jat­kai­sim­me elä­määm­me ku­ten ai­na en­nen­kin.

Sit­ten Ita­li­as­sa asu­van lä­hei­se­ni kaut­ta avau­tui kuva jär­kyt­tä­viin ta­pah­tu­miin. Tu­li­vat myös uu­ti­set en­sim­mäi­sis­tä ko­ti­mai­sis­ta tau­ti­ta­pauk­sis­ta, ei­vät­kä ne jää­neet vii­mei­sik­si. Lu­mi­pal­lo oli tyr­kät­ty liik­keel­le ja al­koi vyö­ryä kas­va­val­la voi­mal­la. Yh­täk­kiä mi­nul­la oli ko­to­na nel­jä etä­kou­lu­lais­ta ja koko tut­tu ar­ki kään­ty­nyt pää­la­el­leen. Kaik­ki eri­tyis­lap­si­per­heen pal­ve­lut­kin py­säh­tyi­vät. Stres­si­käy­rä nou­si tai­vai­siin.

Noin vii­kos­sa kui­ten­kin ha­vait­sin, et­tä maa­il­ma ei kaa­tu­nut. Päin vas­toin, mei­dän maa­il­mam­me al­koi va­los­tua. Olim­me ko­to­na omal­la po­ru­kal­la, ja kun opet­ta­jat sai­vat etä­kou­lun rul­laa­maan, aloin huo­ma­ta lap­sis­sam­me muu­tok­sen. Eri­tyis­ten ar­ki tun­tui­kin ke­ve­ne­vän. Ar­mol­li­suus ja ai­ka le­vol­le li­sään­tyi­vät, kun pa­la­ve­rien ja ih­mis­kon­tak­tien mää­rä ro­mah­ti.

Mei­dän kuu­lu­mi­si­am­me ky­sel­tiin mo­nel­ta sel­lai­sel­ta ta­hol­ta, joi­den teh­tä­vä­nä oli aut­taa ko­ro­na­ra­joi­tus­ten nurk­kaan ah­dis­ta­mia. Lä­hes no­los­tel­len ker­roin, et­tä meil­lä me­nee pa­rem­min kuin vuo­siin. Ei tun­tu­nut rei­lul­ta heh­kut­taa oman elä­män hel­pot­tu­mis­ta, kun suu­ri osa Suo­men ja maa­il­man ih­mi­sis­tä kamp­pai­li ta­lou­del­lis­ten ja emo­ti­o­naa­lis­ten kuor­mien al­la. On­nek­si am­mat­ti­lai­set­kin no­pe­as­ti huo­ma­si­vat, et­tä näin to­si­aan mei­dän per­heem­me koh­dal­la oli. Elä­mä kan­toi.

Sho­kee­raa­va ke­vät muut­tui eri­lai­sek­si ke­säk­si. Isoi­hin seu­roi­hin ja ys­tä­vien ta­paa­mi­siin oli ikä­vä, mut­ta toi­saal­ta re­surs­se­ja va­pau­tui ai­van uu­sil­le har­ras­tuk­sil­le, eri­tyi­ses­ti luon­nos­sa liik­ku­mi­sel­le. Au­to­tal­liin kart­tui no­pe­al­la tah­dil­la mel­koi­nen ko­ko­el­ma va­el­lus­vä­li­nei­tä. Mi­nul­la ja puo­li­sol­la­ni on en­sim­mäis­tä ker­taa iki­nä yh­täk­kiä yh­tei­nen har­ras­tus. Mikä ilo ja rik­kaus!

Kesä tai­pui syk­syyn, ja edel­leen ar­ki tun­tui ih­meen ke­vy­el­tä. Pie­nil­le oli löy­ty­nyt jo ke­vääl­lä kä­sit­tä­mät­tö­män hyvä päi­vä­hoi­to­paik­ka, ja mi­nul­la oli ti­laa aja­tel­la työl­lis­ty­mis­tä. Eh­kä muis­tat­te­kin, kun sii­tä kir­joi­tin. Osa-ai­kai­nen työ on muut­tu­nut muu­ta­mas­sa kuu­kau­des­sa lä­hes ko­ko­ai­kai­sek­si – jäl­leen ker­ran en­sim­mäis­tä ker­taa kos­kaan – ja an­ta­nut mi­nul­le kuin uu­den elä­män. Mi­ten voi­maut­ta­vaa oli­kaan pit­kien ko­to­na­o­lon vuo­sien jäl­keen men­nä en­sim­mäi­sel­lä palk­ka­ra­hal­la os­ta­maan kuu­det tal­vi­ken­gät ja ai­ka­moi­nen mää­rä muu­ta­kin tar­peel­lis­ta ta­mi­net­ta!

Ja sit­ten tuli jou­lu, juh­la ar­ma­hai­nen, jo­hon val­mis­tau­duim­me jo hy­vis­sä ajoin, il­man stres­sin häi­vää­kään. Ja tä­nään kat­soim­me puo­li­so­ni kans­sa toi­si­am­me ja pu­huim­me kii­tos­mie­lin, mi­ten hyvä vuo­si meil­lä on ol­lut: “Eh­kä elä­mä­ni pa­ras!” ihas­te­lin. “Ko­ro­nas­ta huo­li­mat­ta, tai jopa sen vuok­si.” Edel­leen asi­an sa­no­mi­nen ää­neen tun­tuu vai­ke­al­ta, kiel­le­tyl­tä. Sil­tä, et­tä hie­ron omaa on­ne­a­ni nii­den kas­voi­hin, jot­ka ovat jo pit­kään ol­leet ää­ri­ra­joil­la pan­de­mi­an vuok­si.

Äl­kää ym­mär­tä­kö vää­rin. Iloit­sen ro­ko­teu­u­ti­sis­ta ja odo­tan ai­kaa, jol­loin pan­de­mia on saa­tu ni­tis­tet­tyä ja voim­me kaik­ki pa­la­ta nor­maa­liin päi­vä­jär­jes­tyk­seen. Jär­jes­tää seu­ro­ja, ter­veh­tiä kä­des­tä pi­tä­en ja ha­la­ten, ko­koon­tua nais­te­nil­toi­hin, raa­mat­tu­luok­kiin ja mui­hin tut­tui­hin, tur­val­li­siin us­ko­vais­ten ta­paa­mi­siin. Jos mi­nul­la oli­si val­ta pois­taa pan­de­mia maa­il­mas­ta, te­ki­sin sen em­pi­mät­tä sa­mal­la het­kel­lä. Sii­tä huo­li­mat­ta, et­tä meil­lä on ol­lut hyvä vuo­si.

Tämä on vii­mei­nen blo­gi­teks­ti­ni. Si­tä­kään en osan­nut vuo­si sit­ten ku­vi­tel­la, mil­lai­sek­si blo­gis­tin pes­ti muo­dos­tui­si. Mi­ten vai­ke­aa näin avoi­mel­la luon­teel­la ja täl­lai­sel­la elä­män­his­to­ri­al­la oli aset­tua Päi­vä­mie­hen lu­ki­joi­ta pal­ve­le­maan. Mi­ten ras­kaak­si teh­tä­vä lo­pul­ta muo­dos­tui it­sel­le­ni. On se ol­lut an­toi­saa­kin toki. Mui­hin blo­gis­tei­hin tu­tus­tu­mi­nen ja lu­ki­joil­ta saa­dut säh­kö­pos­tit ovat ol­leet mu­ka­via ja kos­ket­ta­via. Olen ko­ke­nut mer­ki­tyk­sel­li­syyt­tä, mut­ta kui­ten­kin to­den­nut, et­tei tämä ol­lut mi­nua var­ten.

Sii­o­nis­sa riit­tää kui­ten­kin työ­sar­kaa. Var­mas­ti jo­kai­sel­le löy­tyy so­pi­va teh­tä­vä, jota voi teh­dä ilol­la ja kii­tos­mie­lel­lä. Mi­nä­kin sain uu­den teh­tä­vän SRK:n ää­ni­kir­jo­jen lu­ki­ja­na. En­sim­mäi­nen pro­jek­ti meni mi­nun osal­ta­ni hy­vin, ja odo­tan in­nol­la, min­kä kir­jan saan seu­raa­vak­si lu­kea kuul­ta­vak­sen­ne.

Kuu­le­mi­siin!

Paula-MaariaItäniemi
35 vuotta, seitsemän lasta – yksi männyn juurelle lepoon laskettuna, kuusi lähellä, ilona ja tarkoituksena. Elän jyväskyläläisen kotiäidin ja omaishoitajan arkea, jonka keskeltä karkaan kuoroharjoituksiin. Siellä laulan itseni keveäksi väsymyksestä, huolista ja tarvitsevista katseista. Pari tärkeää tuntia, ja jaksan taas. Ja kun puoliso palaa töistä, sydämeni läikehtii kiitollisuudesta. Tässä on minun paikkani, jossa on hyvä olla. Minulle voi kirjoittaa: pauria.itaniemi@gmail.com.
26.1.2021

Her­ra puo­lus­taa kan­saan­sa, hän sää­lii pal­ve­li­joi­taan, kun hän nä­kee, et­tei heil­lä enää ole voi­maa, et­tä he ovat uu­pu­nei­ta, niin suu­ret kuin pie­net. 5. Moos. 32:36

Viikon kysymys