Työ­päi­väs­sä on nel­jä tun­tia, joi­den ai­ka­na ih­mi­nen jak­saa toi­mia te­hok­kaas­ti. Sen vuok­si tär­keim­mät asi­at kan­nat­taa hoi­taa nii­den ai­ka­na. Mer­kit­tä­vim­pien teh­tä­vien va­lin­taan va­ra­taan erik­seen suun­nit­te­lu­ai­kaa. Kes­kit­ty­mis­tä on syy­tä var­jel­la si­ten, et­tä mie­leen pyr­ki­vät muut hoi­det­ta­vat asi­at siir­re­tään to do -lis­tal­le.

Kun teh­dään jo­ta­kin vä­hem­män vaa­ti­vaa – esi­mer­kik­si ul­koi­lu­te­taan koi­raa – voi­daan an­taa ali­ta­jun­nan työs­tää ajan­koh­tai­sia ky­sy­myk­siä il­man pa­ko­no­mais­ta pyr­ki­mys­tä rat­kai­suun. Näi­den li­säk­si pi­tää muis­taa va­ra­ta it­sel­leen täy­del­lis­tä lup­po­ai­kaa.

Näin opas­ta­vat Pek­ka Poh­ja­kal­lio ja Saku Tuo­mi­nen mei­tä sel­vi­ä­mään päi­vit­täi­sis­tä haas­teis­tam­me te­ok­ses­saan Työ­kir­ja – Työ­e­lä­män val­lan­ku­mouk­sen pe­rus­teet. Oh­jeet tun­tu­vat hy­vin jär­ke­vil­tä.

Jos­kus työ voi to­sin ol­la niin haas­ta­vaa, et­tei tuol­lai­nen pri­o­ri­soin­ti ole mah­dol­lis­ta. Jou­duin vuo­sia sit­ten juok­se­maan kel­lon kans­sa kil­paa 12 tun­tia päi­väs­sä ja enem­män­kin. Ai­kaa myö­ten sel­lai­nen ei ole hy­väk­si ter­vey­del­le, jo­ten kan­nat­taa pyr­kiä muut­ta­maan rat­kai­se­vas­ti olo­suh­tei­ta. Se voi to­sin vaa­tia ai­kaa. On­nek­si ei­vät kaik­ki työ­vuo­te­ni ole ol­leet noin an­ka­ria.

Olen nyt työ­e­läk­keel­lä, jo­ten mi­nul­le tu­lee ”palk­ka” ti­lil­le kuu­kau­sit­tain ei­kä ku­kaan ase­ta vaa­ti­muk­sia ajan­käy­töl­le­ni – pait­si vai­mo­ni jos­kus ja ihan ai­hees­ta.

Joh­tuu var­maan mo­nis­ta haas­ta­vis­ta työ­vuo­sis­ta­ni, et­tä en mil­lään ha­lu­ai­si teh­dä it­sel­le­ni to do -lis­to­ja. Teen mie­luum­min asi­oi­ta kun muis­tan ja usein en muis­ta. En myös­kään ha­lu­ai­si aset­taa te­ke­mi­sil­le­ni mää­rä­ai­ko­ja. Aa­mu­päi­vil­lä­ni on tai­pu­mus ku­lua verk­kai­seen he­rää­mi­seen, aa­mu­toi­miin ja He­sa­rin lu­ke­mi­seen.

Ha­lu­an vält­tää myös kii­reh­ti­mis­tä, kos­ka olen teh­nyt sitä elä­mäs­sä­ni niin pal­jon. Vai­mo­ni­kaan ei pidä sii­tä. Niin­pä meis­tä on tul­lut pa­to­lo­gi­sia myö­häs­te­li­jöi­tä.

Työ­jär­jes­tyk­se­ni tai­taa ol­la Poh­ja­kal­li­on ja Tuo­mi­sen op­pien vas­ta­koh­ta.

Niin­pä en saa­kaan ai­kaan juu­ri mi­tään mai­nit­se­mi­sen ar­vois­ta. Yri­tän to­sin kir­joit­taa vii­si ker­taa vii­kos­sa blo­gii­ni. Se on mi­nul­le jon­kin­lai­nen työn kor­vi­ke. Usein lor­vin niin, et­tä kir­joit­ta­mi­nen jää har­mil­li­ses­ti il­ta­puu­hak­si.

Mi­nun on kui­ten­kin vai­kea an­taa it­sel­le­ni lu­paa toi­mia si­ten kuin toi­min. Sain har­joi­tel­la hi­das­ta elä­mää jo pit­kien sai­raus­lo­mie­ni ja -elä­ke­jak­so­je­ni ai­ka­na en­nen va­paa­her­ran päi­viä, mut­ta sil­ti avoi­men hi­das­ta­mis­lu­van suo­mi­nen it­sel­le­ni an­taa odot­taa it­se­ään.

Eh­kä asi­aan vai­kut­taa se, et­tä olen vie­lä elä­ke­läi­se­nä no­vii­si. Työ­vuo­te­ni tu­li­vat täy­teen kak­si vuot­ta sit­ten. Eh­kä mi­nun on nar­rat­ta­va it­se­ä­ni si­ten, et­tä pi­dän nyt muu­ta­man sa­pat­ti­vuo­den ja ar­vi­oin sit­ten ti­lan­teen uu­des­taan.

On­ko mi­nul­la pro­tes­tant­ti­nen työ­mo­raa­li? Eh­kä on, eh­kä ei. On to­sin väi­tet­ty, et­tä ky­sei­nen mo­raa­li kos­kee kal­vi­nis­te­ja ei­kä lu­te­ri­lai­sia. En­sik­si mai­nit­tu­jen sa­no­taan ajat­te­le­van, et­tä Ju­ma­lan siu­naus nä­kyy maal­li­se­na me­nes­tyk­se­nä. Tä­män aja­tel­laan joh­ta­van an­ka­raan työn te­ke­mi­seen.

Elä­mi­sen edel­ly­tyk­set ovat men­nei­den su­ku­pol­vien ai­ka­na ol­leet Suo­mes­sa hy­vin an­ka­rat. Jo­ka­päi­väi­sen lei­vän eteen on pi­tä­nyt työs­ken­nel­lä ah­ke­ras­ti. Täl­lais­ta pe­rin­töä var­maan­kin ali­ta­jui­ses­ti vaa­lim­me.

Kun on eläk­keel­lä, ei ole työ­yh­tei­söä. En­nen elä­ke- ja sai­raus­vuo­si­a­ni olin töis­sä isos­sa op­pi­lai­tok­ses­sa, ja mi­nul­la oli usei­ta "pie­niä näyt­tä­möi­tä", joil­la mi­nul­la oli oma roo­li­ni. Mi­nut tun­net­tiin, ja minä tun­sin mo­nia mui­ta. Sain ol­la sel­lai­nen kuin olen.

Näi­den jat­ku­vien vuo­ro­vai­ku­tus­ti­lan­tei­den kaut­ta olin ole­mas­sa. Voin toki vie­rail­la kou­lul­la­ni ja naut­tia het­ken men­nees­tä, mut­ta ju­ri­di­ses­ti en kuu­lu enää jouk­koon. Tuo­ta on­nel­lis­ta kup­laa mi­nul­la ei enää ole. Nau­tin ny­kyi­sen elä­mä­ni le­vol­li­suu­des­ta, mut­ta ar­ve­len, et­tä mi­nul­le on jää­nyt tar­ve tul­la näh­dyk­si.

Olen saa­nut ti­lal­le pal­jon va­paa-ai­kaa, mikä on suu­ri siu­naus, kos­ka en ole enää en­ti­sel­lä­ni. Mi­nun on kui­ten­kin vai­kea ot­taa tätä suur­ta lah­jaa vas­taan. Tun­nen ka­to­a­va­ni. Työ­ni on teh­ty. Koen, et­tä olen siir­ty­nyt pois­tu­misp­ro­ses­siin. On­nek­si mi­nul­la on yhä joi­ta­kin vuo­ro­vai­ku­tus­kup­lia, jo­ten en var­maan vie­lä hö­per­ry.

Olen löy­tä­nyt mer­ki­tyk­siä täl­le uu­del­le elä­män­vai­heel­le, mut­ta muu­tos­vai­he on yhä käyn­nis­sä. Ra­kas­ta­ma­ni uu­si työ­jär­jes­tys luo puit­teet sil­le, mi­ten voin tul­la näh­dyk­si.